Käden toimimattomuus olikin kovaa kyytiä korvienvälille ja olin lähes valmis heittämään kaiken takimmaiseen nurkkaan. Niin turhautunut olo ollut viimeiset viikot, että mikään ei ole onnistunut. Pääkoppaa söi jo peruuntunut ratsastuskurssi mutta entistä enemmän vielä kun jouduin perumaan kauan odottamani Bettinan vetämän ulkotreenin ja siihen perään sovitun jumppa-ajan Mayorsille.
Sain Kaisalta uuden saliohjelman tämän saikuttamisen ajalle, mutta ei siitä yksin tekemisestäkään mitään tullut, jotain rävelsin ja kertaalleen iski niin hirveä vi....s että lähellä oli etten potkinut laitteita ja purkanut niihin kiukkuani! No kesken treenin oli lähdettävä kotiin, ei sinne kannattanut jäädä edes yrittämään enää mitään.
Mutta hengissä siis kuitenkin, ja onneksi minulla on nuo koirat, joiden kanssa on vaan mentävä ulos...no se on ehkä yksi sellainen asia jota en tee koskaan pakon vuoksi, vaan siksi että haluan. On se vaan niin terapeuttista mennä pitkin metsäpolkuja ja nauttia omasta hetkestään. Ja onhan minulla välillä mukana reippaat lenkkikaveritkin :)
Eilen vihdoin pääsin salille Bettinan piiskattavaksi. Olin niin täynnä motivaatiota ja intoa että vähän itsekin yllätyin siitä miten hyvin treeni meni :D Hiki virtasi ja jalkoja poltti, mutta yhtään en muistanut edes kitistä...paitsi prässissä pääsi yksi vähemmän kaunis sana. Bettinakin kysyi jo minulta että olenko vaihtanut aamulla paristoni kun homma kulkee niin hyvin! No arvatkaa sainko siitä vain lisävirtaa ja miten voikin pienen ihmisen mieltä lämmittää kun pt kehuu kauniita takareisiäni <3
Bettina on kova ja vaativa treenauttaja, mutta hänen vahvuus on kyllä tuo jäätävän suuri tsemppaus. Jotenkin hän aina löytää ne oikeat sanat oikeaan kohtaan ja kykenee siinä treenin lomassa hoitamaan myös korvienväliä. Minulle ainakin on ollut suuri apu kun aina olen voinut avoimesti puhua asioista ja purkaa mielipahaani, ja joka kerta olen mieli kevyempänä saanut poistua salilta. Betsku vaan on niin <3
Tänään tuleekin tasan vuosi täyteen siitä kun päätin kääntää sen viimeisenkin kiven hakiessani apua paino-ongelmaan ja sen tuomiin lieveilmiöihin. Tasan vuosi sitten kävelin ensimmäisen kerran Kaisan eteen pelonsekaisin tuntein, enkä tiennyt miten elämäni tuleekaan muuttumaan.
Huomenna meillä on tapaaminen, Kaisa luulee että haluan keskustella kuulumisia, mutta minulla on jotain muuta mielessä...siitä lisää sitten seuraavan kerran ;)
