Huhhuijaa 25.10

Tämä viikko on mennyt löysäillessä. Selkä suuttui taas maanantaina töissä ja kipulääkkeitä on kulunut. Yksin en ole salille uskaltautunut, mutta ruokailut on pysyneet ruodussa.

Tänään sitten olikin taas pt-treenit. Ja mieleenpainuvat treenit olikin. Kiertoharjoittelua useampi kierros lyhkäisillä tauoilla. 3 kierroksella alkoi mustua silmissä ja happea haukottiin lähellä lattiapintaa. Vaan en saanut luovuttaa, kun olo helpottui homma jatkui. Sillä hetkellä varmasti sadattelin mielessäni, mutta nyt olen onnellinen ettei hommaa jätetty kesken. Yksi aita taas mentiin rimaa hipoen yli ja olen jälleen eilistä vahvempi henkisesti. Nyt ymmärrän tämänkin netistä löytyneen jutun tarkoituksen ;)

Henkisestä vahvuudesta tuleekin mieleen, että olen sunnuntaina menossa elämäni ensimäiseen mentaalivalmennukseen. Koen olevani vielä niin heikoilla jäillä pääni kanssa että lisäapu ei ainakaan ole pahasta :)

Tänään sain vihdoin päätettyä myös ensi vuoden suunnitelmat. Pt-valmennus jatkuu Fitfarmin kanssa vuoden sopimuksella. Kun tämä valmennus päättyy, on pakko pitää pieni tauko ettei talous keikahda ihan nurin, mutta alkuvuodesta jatketaan. Nyt sitten testataan ämmän tahdonvoimaa ja itsekuria, katsotaan miten hyvin opit ovat juurtuneet selkärankaan. Olen valmis sijoittamaan isommankin rahasumman tähän, sijoitanhan sen itseeni ja hyvinvointiini.

Paljon muitakin aatoksia ensi vuodelle, mutta niistä sitten myöhemmin...
Aurinkoista viikonloppua sinulle <3

Mentaalivalmennusta

Tänään oli se päivä, jota olen viikon aikana jännittänyt enemmän kuin mitään.

Jo ajatuksena se että menen tuntemattoman ihmisen eteen paljastamaan sisintäni tuntui oudolta. En ole koskaan tuntenut luontevaksi kertoa ajatuksiani tai avata itseäni ihmisille, olenko sitten jossain määrin sulkeutunut ihminen, en tiedä. Kuitenkin juuri H-hetkellä tunsin itseni rauhalliseksi ja olon hyväksi, se pieni jännityskin katosi kun näin Ninan aurinkoisen olemuksen.

Minulla ei ollut mitään käsitystä mitä tuon tunnin aikana tapahtuu, mutta onneksi lähdin kokeilemaan. Nina ei todellakaan antanut valmiita vastauksia vaan laittoi minut itseni miettimään asioita. On helppoa löytää itsestään asioita joista ei pidä, mutta entäs ne hyvät asiat...huh! Itsensä hyväksyminen ja rakastaminen ei olekaan ihan helppoa. On helpompaa miellyttää muita ja unohtaa itsensä.
Tunnin aikana avattiin silmieni edessä olevia lappuja, joiden välistä olen kurkistellut tähän asti epäröiden. Moneen asiaan vastaus onkin ollut aivan silmieni edessä, mutta en ole niitä nähnyt ennenkuin vasta nyt kun ne ääneen puhuin vieraalle ihmiselle. Hämmästelen edelleen kuinka helppoa oli puhua, kerroin kipeistäkin asioista joista edes lähipiiri ei ole kuullut.

Suurin voimavara koko projektissa on minussa itsessäni, sisimmässäni. Minun on opeteltava olemaan kiltti myös itselleni, ihan kuin olen muillekin. Minun on opeteltava löytämään ne hyvätkin puolet itsestäni, eikä aina etsittävä vikoja ja virheitä. On opeteltava rakastamaan itseäni tälläisenä kuin olen, se antaa minulle eväät jatkoon.

Tunti meni niin äkkiä, liian nopeasti. Odotan jo seuraavaa kertaa, koska tämä ei jää tähän.
Pois lähtiessä pää oli pyörällä, mutta tunsin että jokin möykky sinne pöydälle jäi. Kokemus oli eheyttävä.

Huomenna rakastan itseäni enemmän kuin tänään, sen olen itselleni velkaa

Aatoksia taas

Miten ihmismieli voikin olla näin mysteerinen osa-alue?

Tätä olen tänään pohtinut useampaan otteeseen.
Sosiaalisessa mediassa olen yhdessä ryhmässä jossa meitä painoa pudottavia naisia on paljon. Jokainen tavoittelee unelmaansa parhaaksi katsomallaan tavalla ja ryhmätsemppaus on loistava. Tänään siellä oli puhetta siitä kun pää ei pysy mukana ja alitajunta tekee tepposiaan. Tunnistin itseni välittömästi yhdestä tekstistä, ja vastasinkin tälle naiselle. Kävin lukemassa jälkikäteen kommenttini, ja en ollut uskoa että se oli minun näppäimiltä lähtenyt....kuinka minä voin noin syvällisesti ajatella asioita? No, töitähän on tehty myös oman pään kanssa ja lukemattomat ovat ne kerrat kun ulkona yksin olen itkenyt pahaaoloani ja mitättömyyttäni. Mutta periksi en ole antanut.

Muutosta omassa kehossa on vaikea nähdä. Peilikuva on vääristynyt sille tasolle mitä se oli viime tammikuussa kun elopainoa oli yli 90kg, aina vaan sieltä kuvastimesta katsoo sama läskiposki ihramahoineen ja paksuine jalkoineen. Vaakaan päin ei ole uskaltanut edes vilkaista, sen tuomaa ahdistusta en enää halua pääni sisään.
Ja miten vaikeaa on ottaa kehuja vastaan? Kun salilla pt kehuu loistavasta treenistä tai yksittäisestä oikeinsuoritetusta liikkeestä tuntuu että voisin kadota savuna ilmaan. En ole oppinut saamaan kehuja itselleni, enkä myöskään kehumaan itseäni...itsetuntoni on edelleen tuolla jossain alhaalla kantapääni alla. Kai sekin löytyy ajallaan, toivon niin.

Tänään havahduin myös todellisuuteen, että tämä minun valmennusjaksoni on kohta taputeltu kasaan. 4 viikkoa jäljellä. Pyysin lastani ottamaan uudet kuvat, että näen mitä on tapahtunut, vai onko mitään. Sain rakenneltua tuollaisen kuvakollaasin ja järkytys oli melkoinen!! Oma poikani sanoikin että miten sä äiti näytät niin oudolta noissa ensimmäisissä kuvissa, sä oot ollu oikeesti läski...ja tottahan lapsi puhui. Kuvien välillä on aikaa kulunut 2 kk, ja kyllä, minäkin huomaan muutoksen

NRJ:n hyvinvointi-ilta ti 8.10

Oli kyllä hauska ilta!

Kyseessä oli siis NRJ:n järjestämä hyvinvointi-ilta naisille, jossa puhumassa olivat Fitfarmilta Jutta Gustafsberg ja Satu Kalmi.
Puhetta oli ravinnosta, liikunnasta ja mielenhallinnasta. Perusasiat olivat kyllä tuttuja, mutta esim alitajunnan vaikutus onnistumiseen ja muut pään sisällä tapahtuvat asiat kolisivat itseeni ja kovaa. Tunnistin itseni niin monessa lauseessa.

Olin ennen mutkun-ihminen, sitten tuli sitkun-vaihe, kunnes aikani asiaa kypsyteltyäni ja selkävaivojani kuunneltuani olin valmis ottamaan sen ison harppauksen ja myöntämään olevani heikko ja tarvitsevani apua. Aikaa siihen vaadittiin, mutta nyt ei tarvitse enää selitellä itselleen eikä muille koottuja tarinoita siitä miksi minä en tähän voisi ryhtyä.

Jutta puhui siitä kuinka ihmiset väittävät ettei aikaa ole treenaamiseen, tätä tekosyytä itsekin käytin pitkään. Ja eihän sitä aikaa ollut, kun päivänsä käytti sujuvasti kaikenlaiseen muuhun muka-tekemiseen. No juu, kyllähän opiskelin ja kävin töissä ja kannoin vastuun perheestä, mutta kummasti sitä aikaa oli aina lösähtää sohvalle sipsipussin kanssa tai viettää aikaa baarissa....ja aikaa ei kuitenkaan ollut itsestään huolehtimiseen??
Pääsin illan päätteeksi vaihtamaan muutaman sanan Jutan kanssa....siis minä odotin kiltisti vuoroani, kun kaikilla muillakin oli intoa päästä puhumaan ja hakemaan positiivista energiaa. Sain valtavasti kannustusta projektiini ja samalla hyvää tsemppiä päätökseeni, mitä sitten kun tämä 3 kuukautta on ohi...no enhän minä vielä ole valmis taistelemaan yksin tätä läskisotaa, joten jatkoa otetaan ihan varmasti :)

Ei tämä helppoa ole, vaikka se siltä voi näyttää. Taistelen joka päivä huonon itsetuntoni ja itseni väheksymisen kanssa, ja tämä yhdistelmä on joka kerran saanut tuhottua yritykseni tavoitella kevyempää ja terveellisempää elämää. Se sama piru on nostellut sarviaan tämänkin projektin aikana, mutta nyt minulla on ympärillä iso joukko ihmisiä, joilta varmasti saan tukea ja kannustusta. Facebookissa on oma suljettu ryhmä meille valmennuksessa oleville, sieltä saan valavasti tsemppiä ihmisten onnistumistarinoista, mutta saan tsemppiä myös siitä että muutkin ihmiset taistelee välillä heikkouksiaan vastaam. En siis ole mitenkään poikkeava yksilö, vaikka vähän outo olenkin :D

Mutta kuitenkin suurin kiitos kannustuksesta kuuluu perheelleni. Hyvin he ovat jaksaneet tätä minun projektia kaikista kiukuista ja pään puristuksista huolimatta. Hienoa tsemppausta ihan jokaiselta, ilman heiltä saamaani tukea, en olisi varmaan koskaan päässyt matkaani edes aloittamaan. Toivottavasti voin jonain päivänä antaa heille takaisin kaiken sen hyvän, jota heiltä olen saanut <3

Nyt kun vain uskallan luottaa itseeni, niin tätä junaa ei pysäytä enää mikään! Olen vielä niin voittajana maalissa :)

Viikon kuulumiset

Viikko taas mennyt kuin varkain, työnteko haittaa ihan selvästi minun vapaa-ajan viettoa kun en tännekään ole kerennyt päivittelemään kuulumisia ;)

Alkuviikon yövuorot haittasivat treenaamista, ja tänään huomasi salilla että viikkoon ei olekaan muuta tehty kuin kävelty.....voi taivas varjele sitä Bettinaa, se nainen kyllä osaa hommansa!
Ohjelmassa oli alakroppaa, 5 erilaista liikettä, 2 minuuttia putkeen yhtä, minuutin tauko ja seuraavaan liikkeeseen. 3 sarjaa...voi elämä! Se polte reisissä oli jäätävä, eikä kesken saanut jättää. Muilla salilla olijoilla oli varmasti lystiä minun irvistysten ja avun huokausten kanssa. Mutta koko kotimatkan vaan hymyilin, oli taas niin hyvä olla.

Tämä etappi on jo puolessa, mutta jatkoa on suunnitteilla. En minä tätä tähän jätä, en todellakaan. Alkumatka on mennyt itsensä ja päänsä kanssa taistellessa ja nyt kun se on saanut suht kuntoon, niin nyt voikin täysillä nauttia ja keskittyä treeneihin. Vielä kun saisin tuon Bettinan valmentajakseni, se olisi kuin lottovoitto. Nyt on yhdessä hyvä pohjatyö tehty ja jatkoahan tässä vielä kerkeää tulla ennen marraskuun puoltaväliä. En vain tahdo luopua siitä naisesta, on se vaan niin pro!

Selkä taas oikuttelee, yövuorossa sen taas sain jotenkin muljautettua ja tänään bussissa huomasin ettei istuminen tee hyvää. Treenatessa ei tuntunut, mutta kyllä tuntui kotimatkalla. No, nyt pari päivää lepoa ennen käsitreeniä ja vähän kipulääkitystä ja katsellaan mihin päin tämä kääntyy. Onneksi ensi viikolla on vain 1 työpäivä ja loppuviikko vapaata ja sitten onkin jo syyslomaviikko. Kiva vaan, kun kerkesin esimiehelle sanoa, että minun työvuoroja voisi jo lisäillä kun on niin hyvin selkä töissä kestänyt.

Mieli tosiaankin on tasaantunut, ja valmentaja Kaisan kova vastatulitus kiukulleni teki tehtävänsä. Osaan nyt asennoitua järkevästi tähän projektiin. Tärkeintä ei ole nopeasti tippuvat kilot, eihän tämä todellakaan ole mikään pikadieetti. Tärkeintä on tämä täysvaltainen hyvä olo jonka olen saavuttanut. Yöunet ovat parantuneet, päikkärit jääneet unholaan. Tarmoa riittää koko päiväksi, ja kyllä ne vaatteetkin käyvät löysäksi. Vaaka on heitetty pois silmistä, se ei enää hallitse minua ja päätäni.

Eli oikein hyvillä mielin kohti viikonloppua! Sunnuntaina toivottavasti pääsen käsitreenin tekemään ja tiistaina onkin taas oikea rääkki edessä :D

Ihanaa loppuviikkoa <3