Joulu

               Hyvää ja rauhallista Joulua

Tissikriisi

Aikaa viimeisestä päivityksestä on kulunut luvattoman paljon, olevinaan ollut niin kiire ettei ole ehtinyt postailemaan kuulumisia. Mutta tässä niitä nyt tulee...

Treenit on olleet vähissä, tässä on sairasteltu lasten kanssa ihan kiitettävästi. Lisäksi yöpainotteiset työvuorot syö vapaa-aikaa ihan liikaa. Ja joulukiireet painaa päälle...juu tiedän, selityksiä selityksiä. Mutta tärkeintä lienee että ruokahommat toimii 😊 Mutta kyllä minä niin ootan uuden valmennusjakson alkamista!!

Joulua on kotiin laitettu pikkuhiljaa, lahjat on hommattu ja voin vannoa että tänä jouluna lapset kokevat yllätyksiä 🎅
Kuusi haettiin eilen ja hetihän siihen piti koristeet saada, ja nätti tuli

Ollaan käyty laulamassa kauneimpia joululauluja, ihasteltu ekaluokkalaisten taitoja pikkujoulussa ja nautittu taitavista musiikkiesityksistä yläasteen ja lukion yhteisessä joulukonsertissa

Tässä kaikki ne kivat jutut, mutta tänään maailma synkkeni alusvaateostoksilla. Kyllähän olen tiedostanut että muutosta tämän pienenemisen aikana on tapahtunut myös tuossa rintamuksessa, mutta tänään se lävähti todellisuutena kasvoille kuin kylmä rätti. 

Itku meinasi päästä sovituskopissa 😭Ja sillä siunaamalla sekunnilla päätin että ensi vuonna alkaa säästäminen rintaoperaarioon. Turhamaista tai ei, mutta asialla on minulle iso merkitys tai ennenkaikkea itsetunnolleni. Mieluummin korjautan rintamustani ja olen onnellinen kuin vaivun epätoivoon roikkuvien ajokoirankorvien kanssa.

No on tässä jotain hyvääkin, nyt löydän kauniita alusvaatteita kun enää ei tarvitse tyytyä puuterinvärisiin mummomallin liiveihin 👙

Kyllä liki -30kg tekee tehtäviään ympäri kehoa, olisikin liian helppoa jos paikat piukkenisi vain niistä ongelmakohdista.

Ehkä yritän nyt kääntää tämänkin kriisin voitoksi, ei tämä kuitenkaan maailmanloppu ole...kai...

Minun päivä

36v...no onhan se jo aika paljon, mutta loppupelissä ei vielä oikeastaan mitään. En tunne olevani vanhempi kuin eilen, enkä pode ikäkriisiä :)
Mutta tänään siis pärähti vuosi lisää elinkaareen.

Mietin aamupalaa kasatessani että näin kauan piti elää ennenkuin tajusi alkaa huolehtimaan itsestään, mutta kun täytän pyöreitä 4 vuoden päästä, niin voinkin olla aika hyvässä kunnossa ;) Haaveita pitää olla ja niitä kohti mennään...minä pystyn unelmani saavuttamaan.

Synttäreitä ei sen ihmeemmin juhlistettu, en koko aikuisiällä ole pitänyt sitä tarpeellisena. En siis suunnitellut tänäänkään baari-iltaa lähikuppilassa tai siiderinlipitystä kotisohvalla, ei ole aamulla tukka kipeä eikä vuosisadan morkkis.
Rakas ystävä lähetti eilen jo yllärinä kukkasia...tosi kaunis kimppu ja tänään sain kotiväeltä ruusuja ja tyttäreltä bodyshopin lahjapakkauksen (pesukukka, suihkusaippua ja vartalovoide). Facebookissa ystävät muistivat ikääntymistäni, joten olen oikein tyytyväinen.

Tänään saatiin hommattua jo 3 lahjaa pukinkonttiin lapsille...ne kalleimmat hankinnat. Nyt voi rauhassa täydentää ostoksiaan pitkin matkaa. Tänä vuonna onkin aika selvät suunnitelmat mitä ostetaan, ei tarvitse päättömänä juosta kaupasta toiseen ja haalia turhaa roinaa säkkitolkulla.

Joulu saa jo tulla <3

Voihan flunssa!!

En muistakaan milloin viimeksi olisin ollut kipeänä, mutta niin se vain tämä romoska löysi minutkin tänä syksynä.

Harmittaa ihan vietävästi, kun tälle viikolle oli suunniteltu vaikka mitä kivaa puuhailua ja pt-treenitkin joutui siirtämään ensi viikolle. Ärsyttävä olotila kun nokka on ihan tukossa ja jäseniä pakottaa, vaan ei jaksa kuumetta nostaa.
Ruoka ei oikein maistu, mutta sitkeästi irvistellen olen ohjeiden mukaisesti mussuttanut evääni ja vettä kuluu PALJON!!

Tänään kuitenkin uhmaan oloani ja lähden käymään Ruoholahdessa Body Actionilla. Omegat loppui aamulla ja iltapäivällä menee viimeiset Herat, joten täydennystä on haettava. Ehkä Tytiltä saa vinkkejä flunssan häätöön samalla.
Samalla reissulla pitäisi etsiä Lippupalvelun myyntipistekin. Cheekin stadionkeikan liput pitäisi lunastaa ettei varausaika mene umpeen. On se äijä, reilu tunti ja stadion oli varattu täyteen :)

Sunnuntaina kerkesin kahteen kertaan leffaankin. Ensin käytiin poikien kanssa katsomassa Turbo 3d:nä. Ihana elokuva etanasta jolla oli unelma ja jonka se totetutti kun vain jaksoi luottaa itseensä.

                                         "Ei oo unelmaa liian suurta, eikä unelmoijaa liian pientä"

                                                                  Pojat matkalla leffaan


Illalla sitten kävin isännän ja tyttären kanssa vielä katsomassa Nälkäpeli- Vihan liekit. Oli hieman outoa katsoa leffaa kun olen kirjan jo lukenut...ei ollut sellaista jännitystä kun tiesi mitä tulee tapahtumaan. Mutta onhan se melko vaikuttava kuva. Viimeistä osaa siis odotellessa :)

Nyt nauttimaan Jouluradiosta ja kynttilöiden rauhoittavasta valosta. Olen ehkä vähän aikaisessa, mutta olen päättänyt että tästä joulusta tulee paras ikinä. Tämä perhe on rypenyt välillä niin pohjamudissa, että nyt noustaan ja nautitaan yhdessäolosta ilman turhaa stressiä. Omaa perhetä ei kuitenkaan mikään voita <3

Treeniä tauon jälkeen

Kahden viikon tauon jälkeen oli tänään taas salipäivä ja pääsin ihanan Bettinan käsittelyyn....mulla on ollut niin ikävä tuota mimmiä!!!
Ja piru miten hyvälle tuntui pitkä halaus ensimmäisenä, tiesi taas olevansa arvokas ihminen <3

Ja töitähän tehtiin taas ihan viimeisiin minuutteihin asti. Mun vihaama etureisiliike oli tänään...mulla on niin viha-rakkaussuhde siihen kojeeseen. Tiedän että se pirullinen polte iskee jo ekassa sarjassa, eikä tuo nainen anna mun lopettaa kesken vaan tiukka ilme kasvoilla pakottaa haastamaan itseni ja ottamaan sen viimeisenkin voiman käyttöön....raivostuttavaa mutta kuitenkin niin huippua!
Olkapäät sai ihan yhtä ison osan rääkistä, saattaa huomenna hymyilyttää :)

Vielä yksi yhteinen treeni ja tämä sessio on taputeltu kasaan. Mie niin ootan tammikuuta, ja luulempa tietäväni että sitä odottaa myös mun valmentajani Kaisa ja huippuihana pt Bettina...mie niin rakastan noita ihmisiä <3

Torstai toivoa täynnä

Kovin on harmaata ja sateista tuolla ulkona, millään uskoisi että elellään marraskuun loppua. Niin paljon odotan jo lunta ja pakkasta. Talvi vaan on niin kaunista aikaa.
Mutta eipä tämäkään syksy pääse masentamaan, kun alkaa olla sinut itsensä kanssa :)

Viikko taas mennyt niin lujaa kyytiä että hyvä kun kyydissä pysyy.
Viikon aikana olen pohdiskellut tulevaisuutta, mitä haluaisin tehdä isona. Kyllä, minun pitäisi oikeasti alkaa miettiä että mitäs sitten jos Keva antaa myönteisen päätöksen ammatilliseem kuntoutuksern ja katsoo että nykyisessä työssäni rikon vain itseäni.
Raskaita asioita. Rakastan työtäni ja potilasaineisto työpaikallani on juuri sellainen joiden parissa haluan töitäni tehdä. Iso toive olisi että työnkuvaani voitaisiin keventää niin etten joutuisi muita vaihtoehtoja edes miettimään...taitaa vaan olla turhan iso toive :(
Mutta katsotaan mitä tuleman pitää

Eilen näin töissä työkaverin, jonka kanssa olemme nähneet viimeksi alkuvuodesta. Hän kävi kanslianluukulla huikkaamassa tervehdyksen kun tein kirjauksia. Kysyi sitten olenko pienentynyt kun kasvoista huomaa. Tuumailin että ehkä vähän, enkä ajatellut asiaa enempää. Hetken päästä näimme uudestaan käytävällä ja työkaverin ilme oli kaikenpuhuva, hän mittaili minua katseellaan ja tuumasi minun näyttävän oudolta kun puolet olen ainakin pienentynyt. Naurahdin ensin, kunnes tajusin että kyllähän vajaassa vuodessa kiloja on karissut melkoinen määrä ja sitä tiivistymistäkin on tapahtunut. Tätä muutosta ei vaan itse nää samoin kuin joku ulkopuolinen. Mutta tulipa taas hyvä mieli, ja matka sen kun jatkuu vain <3

Ja uskokaa tai älkää, sateen jälkeen paistaa jokaiselle aurinko

Huipulla tuulee

Ihana aamu <3

Tilasin tuolta talon isännältä taksikyydityksen Malminkartanoon klo 9.30. Kiltisti se muuten kuskaileekin ;)
Vuorenjuurella tavattiin muiden Farmihörhöjen kanssa ja matka kohti huippua saattoi taas alkaa. 4 sisukasta mimmiä meitä nyt oli haastamassa itseään. Ensimmäisellä kierroksella kellotin pohja-ajan: 4.07min, tätä on hyvä lähteä parantamaan jatkossa. 7 kierrosta kiivettiin ja kyllähän se taas reiskoissa ja hanurissa tuntui...oli alamäkikin aika vinkeä lopussa tassutella alas.
Eino-myrsky esitteli voimiaan, mutta ihan rauhassa sai pullistella, ei me vähästä hätkähdetä.

Oli kyllä ihan parhautta taas tavata hengenheimolaisiaan, vaihtaa aatoksia ja kuulumisia ja ennenkaikkea imeä sitä positiivista energiaa itselleen. Seuraavan kerran treffataan sitten joulukuun 1. päivä

2 päivää kohta takana taas kunnon ruokailua ohjeiden mukaan ja jo nyt huomaan sen huikean eron olossani. Ei väsytä, terve nälkä murahtelee säännöllisesti massussa ja ylimääräinen turvotus alkaa hävitä. Ei ole yhtään ikävä mitään mässyjä tai hiilaripöhnää, mie tuun ilmankin toimeen :)

Oon niin tyytyväinen elämääni tällä hetkellä <3

Viikko kuntoutuksessa

Tämä viikko hurahti kuntoutuksessa Ortonissa.
Vähän sekavin ajatuksin sinne maanantaiaamuna hiippailin, suuria odotuksia en osannut asettaa viikolle. Aikataulut paperilla tuntuivat vaativilta, ei sinne ainakaan lepäämään menty.

Viikon aikana sain tavata useamman kerran fyssarin, toimintaterapeutin, sossun, psykologin ja lääkärin sekä sairaanhoitajan. Melkoinen tiimi siis hoitamassa minua ja selkääni. Ja kerrankin tuntui että minut otetaan nyt vakavasti.
Aika kylmää kyytiähän sieltä tuli faktojen valossa, asiat jotka itsekin olin osannut aatella tuntuivat nyt entistä kovemmilta kun ammattilaiset ne minulle kertoi....tämä selkäranka ei kestä osastotyötä enää kauan. Kehoitus laittaa Kevaan hakemus ammatillisesta kuntoutuksesta tuli useammalta ammattiryhmältä. No, kunhan arki koittaa ja on aikaa niin alan asiaa selvittämään...eihän tässä muukaan auta.
Mutta kyllä mieltä ylensi kaikkien kehut omasta aktiivisuudesta ja motivaatiosta ja jo saavutetusta painonpudotuksesta tämän vuoden aikana.
Hienoja eväitä sain kotiin vietäväksi ja maaliskuussa sitten tavataan taas. Ja saihan sieltä uusia ystäviäkin :)

Ja jotta kotiinpaluu olisi ollut täydellinen niin pitihän tuonne Ruoholahteen vielä pyrähtää ostoksille Body Actionille..
Mitäs tykkäätte?

Nyt odotellaan salille pääsyä...kelpaa muuten treenata noilla vermeillä. Nuo housut on vaan niin ihanat!! <3

Sunnuntaina sitten taas Malminkartanoon jätemäen rappusiin muiden Fitfarmin mimmien kanssa...ihan parhautta :) Saan vertaistukea tämän valmennustauon aikana, joka muuten alkoi jo eilen. Katsotaan miten untuvikon siivet kantaa

Isänpäivä

Tänään juhlitaan maamme isiä, onnea jokaiselle olette päivänne ansainneet <3

Kun itse on joutunut kasvamaan lähes koko elämänsä ilman isää, sitä kummasti arvostaa omien lasten isää. Mutta tiedän että oma isi katselee ja seuraa minua jostain pilvenraosta. Välillä tulee mietittyä millaista elämä olisi jos isä olisi täällä, jos hänet olisin saanut oppia tuntemaan. Olisiko elämäni muotoutunut jotenkin toisin? Siihen en koskaan saa vastausta, ja toisaalta se on asia jota en voi jäädä liikaa murehtimaan.

Lasten isälle ährättiin pari herkkua. Suklaatäytekakku, jossa on kaakaopohja, välissä aprikoosimarmeladia ja suklaa-kermavaahtoa ja päällä suklaakuorrutus. Ei se ihan täydellisesti onnistunut, mutta näytti maistuvan. Jälkiruoaksi onkin sitten sitruunamarenkipiirasta, aika kivikkoinen tie oli sekin vääntää kasaan, mutta toivottavasti maistuu sekin....marenki ei ottanut onnistuakseen koostumuksensa puolesta.

Lapset olivat askarrelleet hienot kortit ja mitalinkin iskä sai <3

Ja koska minä en herkkuihin koske niin kävin eilen Ruoholahden Body Action liikkeestä ostamassa ihanan Fitfarm pipon, jota en meinannut edes saunaan malttaa riisua...ja pitihän saada myös kunnon treenikassi, joten Better bodies laukku lähti mukaan myös :)

Nyt kelpaa lenkkeillä tuolla metsissä...

Huomenna sinne kuntoutusviikolle Ortoniin, jännittää kun en yhtään tiedä mitä odottaa

Uusi saliohjelma ja sen tuomat tunnelmat

Tänään korkattiin uuden saliohjelman 1. osio yhdessä ihanan Bettinan kanssa.

Hieman jännitti kuin ämmän käy kun aamulla tuntui ikävää kropan kivistelyä aivan kuin tauti iskisi ja kerkesin päikkäritkin nykäistä ennen klo 11:sta. Hommaa kuitenkin lähdettiin yrittämään sillä varauksella että peli vihelletään poikki jos olo huononee ja katsotaan uusi treeniaika.
Sumokyykkyä, leveää jalkaprässiä, askelkyykkyä taaksepäin smithissä, reiden koukistusta, selkää ja lopuksi vatsaa jättiläissarjassa...tulikohan kaikki ;) Kyykyissä palaute; mahtavan syvä kyykkäys tjt...jalkaprässissä olin hullu nainen tjt...askelkyykky smithissä meni hyvin...takareidet huusi armoa...selkäliikkeet; lavat liikkuu...WHAT?? Nytkö ne löytyi?...vatsat, lämmin halaus päälle. Mitä tapahtui? Homma sujui omasta mielestänikin hyvin ja tuntumaa saatiin todellakin sinne minne pitikin.

Kotona piti vielä pysähtyä tuon vihaamani seinän peittämän peilin eteen ja kyykätä...ihmetellä...kyykätä uudestaan ja todeta että mun ahteri tosiaan painuu syvään kyykkäykseen :) Oon niin onnellinen!!!

Paras palaute oli kuitenkin kun Bettina sanoi että minut voi hyvillä mielin laskea valmennustauolle, homma sujuu hyvin ja mikä parasta kumpikin meistä odottaa uutta valmennusjaksoa. Mulla on huippuvalmentaja Kaisa ja paras pt Bettina, mitä muuta voin toivoa? Oon niin hyvissä käsissä kuin vain olla voin. Nyt kun vielä opin tämän itseni rakastamisen taidon, niin elämä alkaa olla uomissaan. Hassua, että tähän olotilaan vaadittiin liki 36 vuotta, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä ottaa uutta suuntaa elämälleen.

Asiat loksahtelevat kuin itsestään paikoilleen ja nyt voin rehellisesti sanoa olevani onnellinen ja henkisesti hyvinvoiva...pikkuhiljaa myös tyytyväinen ulkoiseen minäänkin, vaikka töitä on vielä tehtävä ja paljon. Lyhyt aika takana, mutta todella pitkä matka jo kuljettu oman itsensä ja ajatusmaailmansa kanssa. Enää en ole laihdutuskuurilla, vaan olen muuttamassa loppuelämäni elintapojani, etsimässä itseäni.
Sisälleni on löytynyt seesteinen olotila, nyt ei ole enää kiire minnekään.

Malminkartanonhuipulla tuulee

Aamulla olisi suloisesti nukuttanut vielä silloinkin kun kello pärähti soimaan 8.00. Normisunnuntaiaamuna en olisi reagoinut, vaan kääntänyt vain kylkeäni. Nyt siihen ei ollut varaa, olihan tätä aamua odotettu koko pitkä viikko.

Fitfarmin pt-ryhmässä sovittiin rappukiipeilytärät tälle aamulle Malminkartanonhuipulle, ja kun mukaan olin lupautunut niin sinne myös mentiin. Tuntui uskomattomalta kuin helpolta tuntui lähteä moikkaamaan aivan tuntemattomia ihmisiä, yleensä olisin keksinyt sen 10 tekosyytä miksi en voi mennä. Nyt edes jäätävä sumu ei innostustani lannistanut.

7 rohkeaa mimmiä paikalle pääsi ja saapui ja siitä sitä lähdettiin kiipeämään, jokainen omalla tahdilla. 426 porrasta huipulle ja hiekkatietä alas. Hieman ajatusten vaihtoa ja uusi kierros. Ryhmätsemppaus oli käsin kosketeltavissa. 4 kierroksen aikana mietin että tämä oli minun alkusyksyn ennätys kun perheen kanssa mäellä käytiin. Reidet alkoivat huutaa armoa, tuttu polte niissä alkoi tuntua. Mutta vielä kerran tytöt...5. kierros ylös. Alas tullessa katsoin kelloa ja koska kyytini saapumiseen oli aikaa, päätin vielä kerran ponnistaa ylös. Sain kaverikseni vielä ihanan Katjan. Aivan huikean ihana nainen, mikä positiivisuus voi ihmisestä huokua! Ja niinhän me tytöt kiivettiin :) Päivän saldo 2556 askelmaa, ei ollenkaan huono aamuaerobinen :D Ja voin kertoa että ruokakin maistui taivaalliselle kun kotiin pääsin.

Ei ollenkaan huono aloitus sunnuntaiaamulle. Paljon positiivista energiaa, uusia hienoja ihmisiä ja raitista ilmaa. Uudet tärät ovat suunnitelmissa, niitä odotellessa.

Huhhuijaa 25.10

Tämä viikko on mennyt löysäillessä. Selkä suuttui taas maanantaina töissä ja kipulääkkeitä on kulunut. Yksin en ole salille uskaltautunut, mutta ruokailut on pysyneet ruodussa.

Tänään sitten olikin taas pt-treenit. Ja mieleenpainuvat treenit olikin. Kiertoharjoittelua useampi kierros lyhkäisillä tauoilla. 3 kierroksella alkoi mustua silmissä ja happea haukottiin lähellä lattiapintaa. Vaan en saanut luovuttaa, kun olo helpottui homma jatkui. Sillä hetkellä varmasti sadattelin mielessäni, mutta nyt olen onnellinen ettei hommaa jätetty kesken. Yksi aita taas mentiin rimaa hipoen yli ja olen jälleen eilistä vahvempi henkisesti. Nyt ymmärrän tämänkin netistä löytyneen jutun tarkoituksen ;)

Henkisestä vahvuudesta tuleekin mieleen, että olen sunnuntaina menossa elämäni ensimäiseen mentaalivalmennukseen. Koen olevani vielä niin heikoilla jäillä pääni kanssa että lisäapu ei ainakaan ole pahasta :)

Tänään sain vihdoin päätettyä myös ensi vuoden suunnitelmat. Pt-valmennus jatkuu Fitfarmin kanssa vuoden sopimuksella. Kun tämä valmennus päättyy, on pakko pitää pieni tauko ettei talous keikahda ihan nurin, mutta alkuvuodesta jatketaan. Nyt sitten testataan ämmän tahdonvoimaa ja itsekuria, katsotaan miten hyvin opit ovat juurtuneet selkärankaan. Olen valmis sijoittamaan isommankin rahasumman tähän, sijoitanhan sen itseeni ja hyvinvointiini.

Paljon muitakin aatoksia ensi vuodelle, mutta niistä sitten myöhemmin...
Aurinkoista viikonloppua sinulle <3

Mentaalivalmennusta

Tänään oli se päivä, jota olen viikon aikana jännittänyt enemmän kuin mitään.

Jo ajatuksena se että menen tuntemattoman ihmisen eteen paljastamaan sisintäni tuntui oudolta. En ole koskaan tuntenut luontevaksi kertoa ajatuksiani tai avata itseäni ihmisille, olenko sitten jossain määrin sulkeutunut ihminen, en tiedä. Kuitenkin juuri H-hetkellä tunsin itseni rauhalliseksi ja olon hyväksi, se pieni jännityskin katosi kun näin Ninan aurinkoisen olemuksen.

Minulla ei ollut mitään käsitystä mitä tuon tunnin aikana tapahtuu, mutta onneksi lähdin kokeilemaan. Nina ei todellakaan antanut valmiita vastauksia vaan laittoi minut itseni miettimään asioita. On helppoa löytää itsestään asioita joista ei pidä, mutta entäs ne hyvät asiat...huh! Itsensä hyväksyminen ja rakastaminen ei olekaan ihan helppoa. On helpompaa miellyttää muita ja unohtaa itsensä.
Tunnin aikana avattiin silmieni edessä olevia lappuja, joiden välistä olen kurkistellut tähän asti epäröiden. Moneen asiaan vastaus onkin ollut aivan silmieni edessä, mutta en ole niitä nähnyt ennenkuin vasta nyt kun ne ääneen puhuin vieraalle ihmiselle. Hämmästelen edelleen kuinka helppoa oli puhua, kerroin kipeistäkin asioista joista edes lähipiiri ei ole kuullut.

Suurin voimavara koko projektissa on minussa itsessäni, sisimmässäni. Minun on opeteltava olemaan kiltti myös itselleni, ihan kuin olen muillekin. Minun on opeteltava löytämään ne hyvätkin puolet itsestäni, eikä aina etsittävä vikoja ja virheitä. On opeteltava rakastamaan itseäni tälläisenä kuin olen, se antaa minulle eväät jatkoon.

Tunti meni niin äkkiä, liian nopeasti. Odotan jo seuraavaa kertaa, koska tämä ei jää tähän.
Pois lähtiessä pää oli pyörällä, mutta tunsin että jokin möykky sinne pöydälle jäi. Kokemus oli eheyttävä.

Huomenna rakastan itseäni enemmän kuin tänään, sen olen itselleni velkaa

Aatoksia taas

Miten ihmismieli voikin olla näin mysteerinen osa-alue?

Tätä olen tänään pohtinut useampaan otteeseen.
Sosiaalisessa mediassa olen yhdessä ryhmässä jossa meitä painoa pudottavia naisia on paljon. Jokainen tavoittelee unelmaansa parhaaksi katsomallaan tavalla ja ryhmätsemppaus on loistava. Tänään siellä oli puhetta siitä kun pää ei pysy mukana ja alitajunta tekee tepposiaan. Tunnistin itseni välittömästi yhdestä tekstistä, ja vastasinkin tälle naiselle. Kävin lukemassa jälkikäteen kommenttini, ja en ollut uskoa että se oli minun näppäimiltä lähtenyt....kuinka minä voin noin syvällisesti ajatella asioita? No, töitähän on tehty myös oman pään kanssa ja lukemattomat ovat ne kerrat kun ulkona yksin olen itkenyt pahaaoloani ja mitättömyyttäni. Mutta periksi en ole antanut.

Muutosta omassa kehossa on vaikea nähdä. Peilikuva on vääristynyt sille tasolle mitä se oli viime tammikuussa kun elopainoa oli yli 90kg, aina vaan sieltä kuvastimesta katsoo sama läskiposki ihramahoineen ja paksuine jalkoineen. Vaakaan päin ei ole uskaltanut edes vilkaista, sen tuomaa ahdistusta en enää halua pääni sisään.
Ja miten vaikeaa on ottaa kehuja vastaan? Kun salilla pt kehuu loistavasta treenistä tai yksittäisestä oikeinsuoritetusta liikkeestä tuntuu että voisin kadota savuna ilmaan. En ole oppinut saamaan kehuja itselleni, enkä myöskään kehumaan itseäni...itsetuntoni on edelleen tuolla jossain alhaalla kantapääni alla. Kai sekin löytyy ajallaan, toivon niin.

Tänään havahduin myös todellisuuteen, että tämä minun valmennusjaksoni on kohta taputeltu kasaan. 4 viikkoa jäljellä. Pyysin lastani ottamaan uudet kuvat, että näen mitä on tapahtunut, vai onko mitään. Sain rakenneltua tuollaisen kuvakollaasin ja järkytys oli melkoinen!! Oma poikani sanoikin että miten sä äiti näytät niin oudolta noissa ensimmäisissä kuvissa, sä oot ollu oikeesti läski...ja tottahan lapsi puhui. Kuvien välillä on aikaa kulunut 2 kk, ja kyllä, minäkin huomaan muutoksen

NRJ:n hyvinvointi-ilta ti 8.10

Oli kyllä hauska ilta!

Kyseessä oli siis NRJ:n järjestämä hyvinvointi-ilta naisille, jossa puhumassa olivat Fitfarmilta Jutta Gustafsberg ja Satu Kalmi.
Puhetta oli ravinnosta, liikunnasta ja mielenhallinnasta. Perusasiat olivat kyllä tuttuja, mutta esim alitajunnan vaikutus onnistumiseen ja muut pään sisällä tapahtuvat asiat kolisivat itseeni ja kovaa. Tunnistin itseni niin monessa lauseessa.

Olin ennen mutkun-ihminen, sitten tuli sitkun-vaihe, kunnes aikani asiaa kypsyteltyäni ja selkävaivojani kuunneltuani olin valmis ottamaan sen ison harppauksen ja myöntämään olevani heikko ja tarvitsevani apua. Aikaa siihen vaadittiin, mutta nyt ei tarvitse enää selitellä itselleen eikä muille koottuja tarinoita siitä miksi minä en tähän voisi ryhtyä.

Jutta puhui siitä kuinka ihmiset väittävät ettei aikaa ole treenaamiseen, tätä tekosyytä itsekin käytin pitkään. Ja eihän sitä aikaa ollut, kun päivänsä käytti sujuvasti kaikenlaiseen muuhun muka-tekemiseen. No juu, kyllähän opiskelin ja kävin töissä ja kannoin vastuun perheestä, mutta kummasti sitä aikaa oli aina lösähtää sohvalle sipsipussin kanssa tai viettää aikaa baarissa....ja aikaa ei kuitenkaan ollut itsestään huolehtimiseen??
Pääsin illan päätteeksi vaihtamaan muutaman sanan Jutan kanssa....siis minä odotin kiltisti vuoroani, kun kaikilla muillakin oli intoa päästä puhumaan ja hakemaan positiivista energiaa. Sain valtavasti kannustusta projektiini ja samalla hyvää tsemppiä päätökseeni, mitä sitten kun tämä 3 kuukautta on ohi...no enhän minä vielä ole valmis taistelemaan yksin tätä läskisotaa, joten jatkoa otetaan ihan varmasti :)

Ei tämä helppoa ole, vaikka se siltä voi näyttää. Taistelen joka päivä huonon itsetuntoni ja itseni väheksymisen kanssa, ja tämä yhdistelmä on joka kerran saanut tuhottua yritykseni tavoitella kevyempää ja terveellisempää elämää. Se sama piru on nostellut sarviaan tämänkin projektin aikana, mutta nyt minulla on ympärillä iso joukko ihmisiä, joilta varmasti saan tukea ja kannustusta. Facebookissa on oma suljettu ryhmä meille valmennuksessa oleville, sieltä saan valavasti tsemppiä ihmisten onnistumistarinoista, mutta saan tsemppiä myös siitä että muutkin ihmiset taistelee välillä heikkouksiaan vastaam. En siis ole mitenkään poikkeava yksilö, vaikka vähän outo olenkin :D

Mutta kuitenkin suurin kiitos kannustuksesta kuuluu perheelleni. Hyvin he ovat jaksaneet tätä minun projektia kaikista kiukuista ja pään puristuksista huolimatta. Hienoa tsemppausta ihan jokaiselta, ilman heiltä saamaani tukea, en olisi varmaan koskaan päässyt matkaani edes aloittamaan. Toivottavasti voin jonain päivänä antaa heille takaisin kaiken sen hyvän, jota heiltä olen saanut <3

Nyt kun vain uskallan luottaa itseeni, niin tätä junaa ei pysäytä enää mikään! Olen vielä niin voittajana maalissa :)

Viikon kuulumiset

Viikko taas mennyt kuin varkain, työnteko haittaa ihan selvästi minun vapaa-ajan viettoa kun en tännekään ole kerennyt päivittelemään kuulumisia ;)

Alkuviikon yövuorot haittasivat treenaamista, ja tänään huomasi salilla että viikkoon ei olekaan muuta tehty kuin kävelty.....voi taivas varjele sitä Bettinaa, se nainen kyllä osaa hommansa!
Ohjelmassa oli alakroppaa, 5 erilaista liikettä, 2 minuuttia putkeen yhtä, minuutin tauko ja seuraavaan liikkeeseen. 3 sarjaa...voi elämä! Se polte reisissä oli jäätävä, eikä kesken saanut jättää. Muilla salilla olijoilla oli varmasti lystiä minun irvistysten ja avun huokausten kanssa. Mutta koko kotimatkan vaan hymyilin, oli taas niin hyvä olla.

Tämä etappi on jo puolessa, mutta jatkoa on suunnitteilla. En minä tätä tähän jätä, en todellakaan. Alkumatka on mennyt itsensä ja päänsä kanssa taistellessa ja nyt kun se on saanut suht kuntoon, niin nyt voikin täysillä nauttia ja keskittyä treeneihin. Vielä kun saisin tuon Bettinan valmentajakseni, se olisi kuin lottovoitto. Nyt on yhdessä hyvä pohjatyö tehty ja jatkoahan tässä vielä kerkeää tulla ennen marraskuun puoltaväliä. En vain tahdo luopua siitä naisesta, on se vaan niin pro!

Selkä taas oikuttelee, yövuorossa sen taas sain jotenkin muljautettua ja tänään bussissa huomasin ettei istuminen tee hyvää. Treenatessa ei tuntunut, mutta kyllä tuntui kotimatkalla. No, nyt pari päivää lepoa ennen käsitreeniä ja vähän kipulääkitystä ja katsellaan mihin päin tämä kääntyy. Onneksi ensi viikolla on vain 1 työpäivä ja loppuviikko vapaata ja sitten onkin jo syyslomaviikko. Kiva vaan, kun kerkesin esimiehelle sanoa, että minun työvuoroja voisi jo lisäillä kun on niin hyvin selkä töissä kestänyt.

Mieli tosiaankin on tasaantunut, ja valmentaja Kaisan kova vastatulitus kiukulleni teki tehtävänsä. Osaan nyt asennoitua järkevästi tähän projektiin. Tärkeintä ei ole nopeasti tippuvat kilot, eihän tämä todellakaan ole mikään pikadieetti. Tärkeintä on tämä täysvaltainen hyvä olo jonka olen saavuttanut. Yöunet ovat parantuneet, päikkärit jääneet unholaan. Tarmoa riittää koko päiväksi, ja kyllä ne vaatteetkin käyvät löysäksi. Vaaka on heitetty pois silmistä, se ei enää hallitse minua ja päätäni.

Eli oikein hyvillä mielin kohti viikonloppua! Sunnuntaina toivottavasti pääsen käsitreenin tekemään ja tiistaina onkin taas oikea rääkki edessä :D

Ihanaa loppuviikkoa <3

Kuntotestiä ja kehonkoostumusta

Kuka voisi kellot seisauttaa ja ajan pysäyttää....minä en enää pysy perässä kun aika huitelee eteenpäin sellaisella vauhdilla :)

Viikkoon on sisältynyt ihan kiitettävästi liikkumista, enemmänkin varmaan saisi olla mutta pikkuhiljaa lisäillään, ettei tule ähky ja sitä myöten tympääntyminen.
Maanantaina treenattiin pt:n kanssa yläkroppaa. Jotenkin en itsenäisessä treenissä saa siihen sellaista poltetta, vaikka loppuun asti treenin teenkin...no tiistaina iltavuorossa töissä huomasi että jotain oli taas tehty, voi minun kylkiä ja käsiä :D Aamuaeorobiset ovat taas maistuneet eri sykkeellä kuin tuossa välillä. Valmentajan kovat otteet vaikuttivat selvästi myönteisesti tuonne pääkoppaan.

Eilen sitten kävin kehoankoostumusmittauksessa ja kuntotestissä...APUA!!! Tulokset olivat aivan järkyttävät. Mun kropassa on huikeat 41.2% pelkkää rasvaa!!! Meinasin tippua penkiltä ja samalla kerkesin miettiä mitä se on ollut tammikuussa, liki 20kg painavampana. Paljon on siis töitä vielä tehtävä, mutta nyt on kiintopiste minne tähdätään....tämähän tarkoittaa vaan kovempaa treeniä.
Kuntotestissä heikot kohdat oli juuri ne mitä odotinkin, eli keskivartalo on liian löysä...se tippuu punnerruksissa ensimmäisenä, vatsalihasliikkeet ei ole sujuvia ja kyykkäyksissä tuo kumpu vielä hidastaa hommaa. Sen sijaan olkapäissä on poweria.
Sisuunnuin niin tuosta testistä, että huitaisin tehdä jalkatreenin siihen perään ja nostin painoja toistoihin että sain kunnon poltteen reisiin ja pakaroihin...mulla on kohta nätti beba ;)

Tänään sitten vilistin sisäpyöräilytunnille kun lapset sain kouluun. Aikamoinen rääkki eilisen treenin jälkeen, reidet joutui koville mutta aivan huippufiilis taas tunnin jälkeen. Aamutunnit on mukavia, kun porukkaa ei ole kuin kourallinen. Ilma kulkee hyvin salissa eikä tarvitse polkea kuin sardiinit purkissa. Ja kun aamulla saan itseni liikkeelle, jää minulla illat vapaaksi viettää aikaa perheeni kanssa. Nyt vain suunnittelemaan ensi viikon liikuntoja, joita kyllä nyt sotkee maanantaina alkavat yövuorot...siinä menee sujuvasti pari päivää ihan vain nukkuessa...plääh!!

Jätemäen vai pitäisikö sanoa Malminkartanon huipulle johtaviin rappusiin jos vielä lauantaina kerettäisiin ennen saunaa koko porukalla. 2 viikkoa sitten siellä käytiin ja on ne jäätävät kiivetä...reilu 400 askelmaa ylös, siinä syke nousee kummasti. Viimeksi kunto kesti 4 kertaa mennä huipulle, minun pikkuvesseli Tuomas 7v huitaisi ne viidesti ja olisi varmaan mennyt lisääkin jos ei toppuuteltu. Mutta mikä parasta, saatiin yhdessä tehdä kivaa ja hyödyllistä treeniä <3

Uusi viikko, uudet kujeet

Niin se vain Syyskuukin lähenee loppuaan, ilmat ovat selkeästi viilentyneet ja sitä myöten tämä pyllerö heräilee taas jonkinasteisesta horroksesta. Syksy vain on niin se minun juttu <3

Viime viikolla pääsin vihdoin tekemään itsenäiset treenit salille. Kyllähän se vähän kieltämättä jänniti, että tuleeko hommasta mitään vai lyönkö hanskat tiskiin vanhojen tapojeni mukaisesti heti pienimmästäkin kivistyksestä.

Jalkatreenin vedin niin kovaa kuin vain pystyin ja taapersin salilta puujaloilla pois, mutta fiilis oli tosi hyvä. Voitin itseni ja ylitin taas yhden pelottavan kynnyksen. Seuraavana päivänä uskaltauduin sisäpyöräilytunnille pelon sekaisin miettein, vaan niin sitä vaan 45 minuuttia poljettiin täysillä ohjelmassa ja tahdissa pysyen ja tämän jälkeen vielä salin puolelle tekemään yläkropan treeniä.

Se sujuikin mallikkaasti siihen saakka kun koitti hauiskääntöjen vuoro alataljassa...pt oli laittanut minulle suuntaa antavia kilomääriä joilla liikkeet voi tehdä. Eihän siitä mitään tullut, kädet eivät vaan toimineet, voimat oli ihan jossain hukassa. Aloin siinä sitten kiukuspäissäni riuhtoutumaan ja huomasin saavani vain selkäni kipeäksi. Kiukunkyyneleitä nieleskellen istuin lattialla ja olin niin vähällä luovuttaa. Jostain kuitenkin sain voimia nousta ylös, vähensin painoja ja tein treenin loppuun puhtailla liikkeillä. Ja kyllä, olin hemmetin tyytyväinen itseeni.

Lauantaina erehdyin taas menemään vaakaan, tuohon vihoviimeiseen viholliseeni ja kun paino oli tasan sama kuin reilu viikko sitten, iski kiukku. Valmentajalle viestiä, että mikä tässä nyt mättää ja kaikkea muuta vinkumista. Yhtään pidemmälle en itse osannut asiaa ajatella. Sunnuntaina sain vastauksen, joka oli kuin suoraan konekiväärin piipusta lähtöisin. Minut pudotetiin kerralla takaisin maanpinnalle ja laitettiin ajattelemaan asioita oikeasta vinkkelistä. Mikä on olo muuten? Mitä peilikuva/vaatteet kertovat? Ym ym. Siinä hetken mietittyäni alkoi jo itseänikin naurattamaan. Mitä oikein panikoin, vastahan ostin uuden hupparin fit-mallia ja kokoa pienemmän kuin entinen vanha normi hupparini on. Ja suosikki liivimekkoni on väljä massun kohdalta ja ja ja... Miten sitä ihminen voikin näin sokaistua? 

No, nyt on vaaka sitten viskattu telakalle...poissa silmistä, poissa mielestä.

Ja jotta viikko olisi ollut varsin onnistunut, keksimme sunnuntaina lähteä Paloheinän aarnimetsään kävelemään perheen voimin. Autolla ajettiin Falkullan kotieläintilalle ja siitä lähdettiin reippailemaan metsään.

Tarkoituksena oli kiertää vain tuo aarnimetsän alue, mutta siinä kohtaa kun tajusimme olevamme eksyksissä alkoi hymy hyytyä vähän jokaiselta. Me vanhemmat kiistelimme tienhaarassa että minne suuntaan lähdemme, eikä kumpikaan jääräpää antanut periksi. Aikamme kohkattuamme teimme yhteisen päätöksen ja jatkoimme matkaamme...ja sukelsimme entistä syvemmälle metsän syövereihin. Kun eteemme tuli kyltti Paloheinän maja, tajusimme että olemme aivan eripuolella aluetta kuin missä automme sijaitsee :D Itse olin jo niin väsynyt, että osasin vain hihitellä suunnistustaidoillemme...lapsen ilme ehkä kertoo enemmän, vai kuinka?

Joskus kuitenkin tämänkin blondin ajatus juoksee, ja tajusin että minullahan on puhelimessa navigaattori...kuka tarvii navia metsässä? Me!! Se päälle ja reittiä katsomaan. Määränpäähän kävelyaikaa 45 minuuttia, oh my god!! Mutta ei auttanut itkut, matkaan oli lähdettävä että ennen pimeää kotiin selvitäisiin. Sitkeästi pojatkin jaksoivat taapertaa, vaikka kyllähän heilläkin jalat jo väsyivät. Kun tutun näköiset maisemat alkoivat hahmottua tiesimme että pääsemme vielä kotiinkin 3 tunnin metsässä tarpomisen jälken. Mutta summa summarum, meillä oli oikeasti kivaa. Ja kotona pojat tuumailivat, että uudestaankn voidaan mennä jos otetaan vain juomista ja eväitä mukaan. Kyllähän tuo voitti sohvalla löhöämisen, saatiin yhteistä aikaa perheen kanssa ja raitista ilmaa roppakaupalla :)

Hiljaiseloa ja itsensä tutkiskelua

Kovin on ollut hiljaista tänne kirjoittelu viime aikoina, mutta syykin on selvä. On täytynyt hidastaa viimeisessä mutkassa, pysähtyä katselemaan ympärilleen ja tutkia omia tuntemuksiaan.

Tässä on viimeiset pari vuotta lennetty hatarilla siivillä eteenpäin, kuin leikkien omilla voimillaan ja kyvyillään. Jo kesällä tuli tunne, että jotain täytyy muuttua. Kaikki tekemiseni ja tekemättä jättämiseni kuitenkin vaikuttavat itseni lisäksi myös läheisiini tavalla tai toisella.
Itsensä löytäminen, virheiden myöntäminen ja tapojen muuttaminen ei ole helppoa. Paljon helpompaa on etsiä syytä jostakin muusta, ihmisestä, tapahtumista tai asioista joita on tapahtunut joskus aikaisemmin. Vaatii todella paljon myöntää että olen ollut väärässä, olen tehnyt virheitä ja satuttanut läheisiäni vaikka he eivät sitä ehkä tiedäkään. Mutta kun sen askeleen on ottanut, huomaa kuinka paljon helpompaa oma oleminen on, hengittäminen helpottuu, iso taakka nostetaan hartioilta, on helpompi hymyillä, voi aidosti olla onnellinen ja iloita pienistäkin asioista.
Kun menee puolitiehen vastaan ongelmia, saa paljon enemmän itsekin takaisin...Kaija Koota voi tässä kohtaa lainata "Mun pakoni loppuun juostu on". Tämä pitää niin hyvin paikkansa minun kohdalla. Kaksi vuotta on ollut olo kuin olisin ollut peura ajovaloissa, haluaisin päästä piiloon mutta en tiedä mihin päin suunnistan etten satuta itseäni enempää. Nyt tuo tunne on taaksejäänyttä ja voin katsoa hymyillen kohti aurinkoa.

Pysähtyminen, ajatteleminen, virheiden myöntäminen, anteeksi antaminen ja itsensä hyväksyminen...niistä on minun syksyni tehty. Olen vasta polkuni alkupäässä, mutta tiedän että suunta on nyt oikea, tiedän löytäväni vielä perille.

Projektinini painonpudotus ja uusien elämäntapojen opettelu sujuu mallikkaasti, liikunta maistuu ja ruokailut sujuu. Tuloksia tulee hitaasti, mutta varmasti ja minullahan on koko loppuelämä aikaa tähän projektiin :)

4 viikkoa

Niin se aika vaan menee lujaa eteenpäin, perässä meinaa pysyä.

Tänään sitä taas treenattiin Bettinan kanssa..auts ja voih! Vatsatauti vei kyllä voimat mukanaan, tuntui että kuolen treeneihin, aivan kun koskaan ei mitään olisi tehnytkään.
Tänään oli alakropan kiertoharjoittelu ja lopuksi massurutistukset. 4 eri liikettä putkeen, jokaisessa toistoja 10, askelkävelyssä 20, kierroksen jälkeen lepo 3 min...aivan jäätävää!! Liikkeinä kyykyt smithissä, sumoprässi, askelkävely ja polven ojennus. Sumoprässiin ladattiin painoja 100kg...100kg minulle, kaikesta epäilystä huolimatta homma taputeltiin kasaan, vaikka Motivuksen lattiaakin kynnettiin kun jalat petti alta :D
20 min kävelin Kampista Rautatientorille ja nauruksi meinasi sekin matka mennä kun jalat elivät omaa elämäänsä.

Ensi viikolla sitten edessä itsenäinen treeni, sekin kynnys on nyt vain ylitettävä ja uskallettava lähteä kokeilemaan, ei tästä muuten mitään tule

Aamulla astelin vaakaan ja mikä ihana tunne kun vaakanumerot näyttivät 79.5kg...pitkä matka vielä edessä, mutta suunta on oikea.

Kuviakin tänään taas otettiin. Lasten suusta se totuus sitten tulikin, äidin massussa on kuulema nyt vähemmän läskiä kuin kuukausi sitten. Pieniähän nuo erot ovat, mutta tuntuu hyvältä kun muutkin ne huomaavat

Voihan tauti

Kuin salama kirkkaalta taivaalta se iski...järkyttävä vatsatauti!

Lauantai-ilta oli ihan normaali iltapalarahkoineen ja nukkumaan mennessäkin olo oli vallan hyvä, mutta tunne oli aivan toinen kun puoli kahdelta heräsin...yäk!! On kyllä niin vihonviimeinen tauti sairastaa.
Eilinen päivä menikin urvottaessa ja nukkuessa, kuin voikin ihminen äkkiä mennä heikkoon happeen. Suuhun sain ujuteltua nesteitä, mehusoppaa ja viiliä. Illalla tuli jäätävä suolanhimo ja sillipalalla sekin korjaantui :)

Aamulla kuulostelin oloa ja kun se vaikutti suht normaalilta päänsärkyä lukuunottamatta niin kipaisin aamuvuoroon. Vähän rauhallisemmin piti kyllä ottaa, mutta päivä taputeltiin kasaan vaille 3 iltapäivällä...en lannistu pienistä, ja ai että kun oli taas kunnon ruoka hyvälle ;)

Arkikuulumisia

Niin se tämäkin viikko taas vetelee viimeisiään, aika kulkee kuin siivillä.

2 aamuvuoroa töissä ja minä olen aivan puolikuollut. En todellakaan muistanut kuinka rankkaa tuo työ voi olla, mutta kuitenkin niin palkitsevaa. Sunnuntain iltavuoron jäljiltä oli eräs potilas kirjoittanut ylilääkärille saakka kirjeen, jossa kiitteli minun tapaani tehdä työtä heti palattuani puolen vuoden sairauslomalta. Mieltä lämmitti kiitokset todella paljon. Paras palaute tulee kuitenkin aina noilta hoidettavilta, he ovat se syy miksi tätä työtä haluan tehdä. Vaikka siellä on taustalla hyvinkin ikäviä tapahtumia ja pohjamudissa rypemistä kun päihteet ovat vieneet mukanaan, niin siltikin arvostan näitä ihmisiä ihmisinä. Heistä kukaan tuskin on toivonut tälläistä tulevaisuutta itselleen. Sairaus se tuokin alkoholismi on.

Eilen pääsin Prismaan ostoksille, piti saada välipalaeväitä...ja sainhan minä, en vain osannut päättää kumpaa makua haluan kokeilla joten otin molemmat :) Mustikkaa maistoin tänään, hyvää oli!

Salihanskatkin löysin itselleni. Eihän ne kummaiset ole, mutta ajavat varmasti asiansa nyt alkuun. Treenikassin tarvitsisin myös, mutta odotan nyt edelleen kärsivällisesti sen Body Action liikkeen avautumista.

Makeanhimo on jättänyt rauhaan, ihanaa olla kun kokoajan ei purista hermo tuolla pääkopassa ja mieli vaadi sokeria. Muu perhe mussuttaa tätä herkkua, mutta minusta minulla on paljon paremmat eväät, vai mitä sanotte?

Näillä eväillä ja hyvillä mielin kohti vapaata viikonloppua. Nauttikaa aurinkoisista päivistä, ja muistakaa välillä myös rentoutua ;)

Voihan väsymys

Väsy väsy säsy...Karvinen kuvaa niin täydellisesti minun tämän hetkistä olotilaa. Tuntuu että voimia ei ole muuhun kuin nukkumiseen. Eilenkin huitaisin kuin huomaamatta 3 tunnin päikkärit ja kuitenkin nukun yöni hyvin. No, toivottavasti tämä on nyt joku ohimenevä olotila...

Sokerihimo alkaa antaa tältä erää periksi, ja minä röyhistän rintaani. Selvisin kiusauksista voittajana... JUHUU!!! Mutta ei nuolaista ennenkuin tipahtaa, tuskin tämä taistelu tähän rauhaan vielä päättyi, mutta erät on mulle 1-0.

Sunnuntain töihin paluu pitkän tauon jälkeen oli tosi jännä paikka, eikä ainoastaan siksi että osaston 25 potilaasta vain 2 oli entisiä tuttuja. Pelkäsin koko illan selkääni, ja ilmeisesti jännitin sitä niin paljon töitä tehdessä että sain koko selän jumiin. Paljon siis opeteltavaa, että uskallan luottaa itseeni ja kroppaani. Toki takaraivossa pyörii myös ajatus siitä, että entäs jos tämä työkokeilu osoittaa sen mitä pelkään eniten, että en pystykään tekemään hoitotyötä enää...työtä joka on aina ollut se minun oma juttu, työtä jota rakastan. Turha kai sitä on etukäteen märehtiä ja masentaa sillä mieltään. Mennään vain päivä kerrallaan eteenpäin :)

Koska olin niin kiukkuinen tälle omalle olotilalleni, otin ja huitaisin tehdä nyt aamulla kotitreenin. Ja niin hurmiossa sitä tein, että meni vahingossa yksi ylimääräinen kierroskin. Huomenna voi ojentajat ainakin muistuttaa tehdystä työstä :D Toivon vaan ettei huomisaamulle ole Bettina suunnitellut yläkropan treeniä ;) Mutta ihana päästä taas purkamaan tuntojaan ja kiukkujaan salille ja ihmiselle joka jaksaa kuunnella ja tsempata eteenpäin.

Ja Ressun innostamana otetaan väsymyksestä kunnon ote ja viskataan sillä vesilintua, nyt loppuu tämä urvotus. Hyvää tiistaita sinulle :)

Syyskuussa jo

Huh, kohta on tämäkin viikko takanapäin. On ollut sellaista taistelua tuon sokerihimon kanssa ettei oo tosikaan, mutta itsekuria on löytynyt ja 0-linjalla repsahdusten suhteen mennään eteenpäin. Minulle yksikin ylimääräinen suupala on repsahdus, enkä halua sellaisia viestejä valmentajalleni lähettää.
Mikä ihme siinä sokerissa niin paljon viehättää? Turhia kaloreita ilman mitään ravintoarvoa...

Se on muuten jo Syyskuu, hurjan äkkiä nämä kuukaudet menee eteenpäin.
Tänään olisi sitten paluu työpaikalle edessä. Alkaa liki 3 kuukauden työkokeilu kuinka selkä kestää enää tehdä hoitotyötä. Ja jännittää sekä pelottaa ja paljon! Liian hyvässä muistissa on ne helvetilliset kivut kun kävelykään ei tahtonut onnistua, en tahdo niitä enää itselleni. No katsotaan kuinka akan käy.
Lapset eilen tuumasivat, että äiti voikin sitten lähteä opiskelemaan kokiksi jos ei hoitajana oleminen onnistu...tuli vähän sellainen olo että parempaa ruokaa tässä pirtissä odotellaan :D
Kahden viikon päästä aukaistaan jonnekin tänne Helsinkiin Body Action liike. Kovasti odotan sinne pääseväni, ja toivon nyt noiden minun lisäravinteiden ja vitamiinien sinne saakka riittävän. Tiedän että sinne palaa rahaa, tahdon niin kunnolliset treenivaatteet...Bia Brazil

Tänään valmentajani Kaisa kisaileekin Lahdessa. Eilen juuri mietin kuinka kivaa olisi paikanpäällä olla seuraamassa tuollaisia kisoja, siellä näkisi ihmisten kovan työn tuloksen. Vaikken itse haaveilekaan niin tiukasta kropasta, niin onhan ne aika näyttäviä mimmejä ja äijiä :)

Mutta tiukasti ruodussa mennään, välillä rennommin, välillä tiukasti hammasta purren. Kovasti nyt toivon pääseväni aloittamaan myös rakastamani spinningin. Siellä saisi beba ja reidet hyvää rääkkiä :)

Kuukauden kohdalla on ehkä otettava uudet tilannekuvatkin, jos niissä pientä muutosta jo näkyisi...

Fiiliksiä

2 viikkoa tiukkaa ruokavaliota takana, ei lipsumisia vaikka houkutuksia onkin ollut. Uskomaton voima tuolla sokerilla, kuinka se saakin ihmisen vajoamaan lähes hulluuden partaalle.

Ruokien päivittäinen punnitseminen tuntuu sujuvan, enkä siitä ylimääräistä stressiä ole ottanut. Mielikuvitus ruokien valmistamiseen on vähän niin ja näin, mutta kyllä vaan ainakin yhden lämpimän aterian olen päivittäin itselleni saanut kasattua. Ruoan määrä on melkoinen, ennen sitä pupelsi leipää ja oli hyvinkin tyytyväinen "syömisiinsä", nyt on täytynyt taas hieman korjata tuota ajatusmaailmaansa että kuinkas sitä painoa pudotellaankaan terveellisesti.

Eli treenit ja ruokailut sujuu, mutta entäs muuten....
Eilen kaivelin vaa´an esille, vaikka olin vannonut etten siihen kiipeä ennenkuin kuukausi on takana uutta elämää. Mutta se vaan mörkönä tuolla nurkassa minua joka aamu tuijotti. No tulos ei ehkä ollut sitä mitä olin ajatellut sen olevan... -1.1kg, ensimmäinen ajatus VAIN ja eihän tää toimikaan. Mittanauha kaveriksi, ja vyötäröltä kadonneet 6cm puhuivat omaa kieltään. Kyllä jotain vain tapahtuu. Eihän se laardi ole kahdessa viikossa kotiaan tehnyt minunkaan kroppaan, joten miksi se niin liukkaasti sieltä poiskaan muuttaisi.
Mutta valehtelisin jos väittäisin etteikö olisi hetkeksi pistänyt mieltä matalaksi. Onneksi eilen oli treenipäivä ja sain purkaa tuntojani Bettinan kanssa, helpotti kummasti ja nyt jaksaa paahtaa eteenpäin. Vaaka saa taas hetken tuijotella minua ihan rauhassa, me ei olla kavereita taas hetken. Hengailen mieluummin mittanauhan kanssa :)

Muutenkin tällä viikolla on fiilikset menneet laidasta laitaan.
Maanantaiaamu alkoi jäätävällä makeanhimolla, olisin varmasti niellyt vaikka pieniä kiviä jos ne vain olisivat maistuneet makealle.
Tiistaina oli hermot aivan piukalla ja illalla se sitten napsahti se viimeinenkin säie, pakko oli paeta yksin ulos kävelemään ja rauhoittumaan. Muutama tunti ulkona ja jokunen vieritetty kiukun sekä turhautumisen kyynel ja olin valmis palaamaan kotiin. Keskiviikkona olinkin sitten niin väsynyt että vetelin unia lasten ollessa koulussa.
Ja tästä kaikesta syytän vain ja ainoastaan sokeria ja sen tuomia vieroitusoireita. Jos minulta jää kaksi viikkoa kanasalaatti syömättä ei se saa tuollaisia tuntemuksia aikaan, mutta olepa sama aika ilman sokeria...huh huh! No minua lohduteltiin, että ensimmäinen kuukausi on se pahin, sitten helpottaa...eli puolet vielä jäljellä tätä tunteiden vuoristorataa, lohduttavaa

Voi kun sitä osaisi tämänkin uuden elämäntavan opettelun ottaa rennosti, elämän kun ei kuitenkaan tarvitse olla aina niin vakavaa ja kiireistä. Pieni pysähtyminen on minulle taas paikallaan, ajatusten nollaaminen ja uudet vakaat askeleet sitten taas kohti päämäärää. Kyllä tästä vielä hyvä tulee....

Treenejä

Kaksi viikkoa siis menty uutta elämää eteenpäin, blogin pystyttämistä mietin jo aikaisemmin mutta aatokseksihan se vain jäi kunnes tänä aamuna otin itseäni vihdoin niskasta kiinni. On ehkä helpompi itsekin pysyä projektissa mukana, kun jonnekin tuntojaan rustailee.

Treenit tosiaan alkoivat jo viime viikolla. Ja taas hikeä puski jo siinä vaiheessa kun bussilta kävelin salille. Edessä olisi jälleen aivan uuden ihmisen tapaaminen ja mikä kauheinta lyllertäminen salitrikoissa kaikkien niiden timmimimmien sekaan...pahin painajainen minulle, joka en ole sinut itseni tai kehoni kanssa.
Bettinan tunnistin samantien kun ovesta astuin sisään, olinhan hänet bongannut jo Facebookissa Fitfarmin sivuilta. Ja kas kummaa, se pieni minuutti tai kaksi ja minulla oli taas hyvä olla...olin jälleen voittanut itseni ja jännitykseni.
Jo lämmittelyn aikana juoksumatolla kävellessäni puuskutin ja mietin matoja mielessäni, ja niin sitä mentiin. Ensimmäinen treeni, alakroppa ja heti minulle iskettiin jalkaprässiin painoja ja eikun pumppaamaan. Polte oli jäätävä, syke paukutti jossain tähtiteteellisissä lukemissa ja hiki virtasi. Tsemppaus oli ihanaa, ja minähän tein työtä käskettyä vaikka luulinkin kuolevani jo siihen paikkaan. Seuraavaksi askelkyykyt ja sumokyykyt...reidet huusivat hoosiannaa. Pohdin jällen että mihin ihmeeseen olen pääni työntänyt, eikä aatoksia lieventänyt reiden ojennukset tai koukistukset...voi elämä sentään, jalat olivat kuin puuta, ei niitä oikein tuntenutkaan. Helpoin osuus alkoikin kun pääsin tekemään vatsarutistuksia, lasten leikkiä muuhun treeniin verrattuna. Mutta niimpä vaan saatiin homma kasaan ja omin jaloin pääsin salilta poiskin, vaikkakin kävellessä bussille pisti itseänikin naurattamaan se kävelyni, melkoista ankan taaperrusta :D
Pari päivää toipumista sanan varsinaisessa merkissä ja torstaina uusi koitos, nyt yläkropan treenin muodossa. Joka muuten olikin paljon helpompi tehdä kuin ajattelinkaan, vaikkakin hauiskäännöissä meni nauruksi kun kädet eivät vaan enää suostuneet toimimaan...mutta arvatkaa jätettiinkö treeniä kesken? EI, homma vietiin suunniteltujen toistomäärien mukaan loppuun saakka, vaikkakin pienellä avustuksella. Omin päin treenatessa olisi homma ollut paketissa jo pienen poltteen alettua, itseään on niin helppo huijata.

Ihastuin Bettinan persoonaan ja tapaan piiskata haastamaan itsensä kuitenkin kokoajan kannustaen, että otin heti tälle viikolle uudet ajat. Kun leikkiin on lähdetty niin otetaan sitten kaikki ilo irti. Maanantaina oli taas alakropan vuoro, luulin että homma olisi jo ollut helpompaa kuin edellisellä kerralla...hah...painoja vähän lisää ja jalat maitohapoille. Tänään mentiin ohi minulle suunnitellun saliohjelman ja käsiteltiin koko kroppa...huikeaa. Kaksi eri liikesarjaa ennen lepoa ja minähän painoin, pyyhin hikeä, ähelsin, tunsin kuolevani mutta niin vain maaliin päästiin tänäänkin. Ensi viikolla sitten taas odotettavissa jotain, en tiedä mitä :) Koska tuohon 3kk:n tehovalmennukseen kuuluu vain 6 pt tapaamista, täräytin ostaa Bettinalta jo 5 lisäkertaa. Nyt on minun vuoro pitää itsestäni huolta, ja kun en siihen yksin pysty niin olen valmis satsaamaan siihen apuun jota minulle tarjotaan. Uskon, että tämä satsaukseni tuplaantuu minulle takaisin jossain vaiheessa.

Ja haloo, eihän siellä salilla kukaan minua tuijota. Jokainen keskittyy omaan tekemiseensä. Eikä siellä pelkästään timmimimmejä ja bodareita ole, vaan ihan meitä tavan pulleroitakin :)

Päätöksiä ja lupauksia itselleen

Heinäkuussa se iski, lopullinen kiukku omaan ulkomuotoon. 
Pitkäänhän tätä onkin katseltu ja yritettykin tehdä asialle jotain, mutta aina vaan ne namit ja rasvamätöt ovat vieneet voiton tästä naisesta.
Maaliskuussa-13 alkanut sairausloma pisti pysähtymään ja mietimään mitä voisin tehdä toisin. Kuinka pysyisin työkuntoisena sinne viralliseen eläkeikään saakka. Sohvalla makoilu ja sipsien rouskuttelu ei kovin pitkälle enää kantaisi ja selkäongelmat tuskin helpottaisivat jos vaan kotona kökkisin. Jotain oli siis tehtävä, mutta mitä?

Huomasin useampana iltana selailevani Fitfarmin sivuja ja varsinkin niitä pt-valmennuksia, haaveilevani oikeanlaisesta salitreenistä tsemppaavan ja ymmärtävän ihmisen seurassa. Ihmisen, joka tosissaan haluaisi auttaa minut uuteen alkuun ja ohjata kohti sitä kevyempää ja terveempää huomista. Monta iltaa pohdin ja huokailin, olisiko minusta siihen ja entäs jos en pystykään. Vihdoin päätin laittaa kyselyä Fitfarmille kuinka homma toimisi ja sieltähän tuli nopeammin kuin uskoinkaan vastaus. Muutama viesti vaihdeltiin toimiston kanssa ja sitten minulle jo lähetettiinkin taustakartoituskaavake...apua, kirjoita ylös mitä olet syönyt viimeisten päivien aikana...noo, pullaa, karkkii, leipää. Häpeän puna poskilla työstin tuota lomaketta ja viivyttelin vielä sen lähettämisessä. Aivan kuin olkapäälläni olisi istunut pikku-piru kuiskimassa ettei minusta kuitenkaan ole siihen. Mutta minä olin päätökseni tehnyt ja lomake lähti eteenpäin.
Pari viikkoa siitä sain sähköpostia Kaisalta, tulevalta valmentajaltani ja syke nousi siltä lukemalta ainakin sata pykälää ylöspäin. Nyt ei ollut enää mahdollisuutta perääntyä. Taas muutama viesti vaihdettiin ja sovittiin ensimmäiseksi tapaamiskerraksi 14.8 Motivus centerissä...ja taas iski paniikki, missä sellainen on. Tapaamispäivä koitti ja sitä mukaa nousi myös minun jännityskäyräni, pelotti, hirvitti, oksetti. Vielä Motivuksen ovellakin mietin että juoksenko karkuun. No, jotain kai kuitenkin kertoo että olin paikalla 30min etuajassa :D Mutta kerkesin siinä hoitaa ne salin käytännön asiat alta pois.
Uuden, vieraan ihmisen tapaaminen on minulle aina ollut se peikko. Ja sitä nytkin jännitin enemmän kuin mitään muuta, mutta kummasti vain ensimmäisten minuuttien jälkeen tunsin oloni hyvinkin vapautuneksi. Kaisan sanat kevyestä saliohjelman läpikatsomisesta saavat minut vieläkin hymyilemään. Ai miksikö? Se oli jo sellaisenaan tälle pullukalle hikitreeni...voiko ihminen huonommassa kunnossa olla? Ruokaohjeet, saliohjelma, treenipäiväkirja ja pt-passi mukanani lähdin harjoittelemaan uutta elämää. Lupasin jo salilla, että ruokailut alkavat heti seuraavana päivänä, mitään tekosyitä ei enää ole sitä siirtää.
Kotiin päästyä pyysin lastani ottamaan minusta aloituskuvat, joita valmentajakin pyysi. Nuo kuvat saivat minut voimaan pahoin, itkemään. En halua enää olla vanki omassa ihran peittämässä kehossani. 
Aloituspaino 82.5kg.
Samana iltana laitoin vielä toiselle Fitfarmin pt:lle Bettinalle viestiä, että olisiko hänellä aikoja lähteä saliohjausta minulle tekemään. Ja löytyihän niitä. Ensimmäiset ajat sain 19.8 ja 22.8...niistä sitten jo seuraavassa teksissä.
Matka on alkanut, maalia ei vielä näy mutta tiedän joskus perille pääseväni. Nyt jos kaadun, en voi jäädä maahan makaamaan vaan minut autetaan uudestaan ylös ja oikealle polulle. Työn teen minä, mutta parhaat mahdolliset eväät minulle on nyt eteen annettu.