Viime viikolla pääsin vihdoin tekemään itsenäiset treenit salille. Kyllähän se vähän kieltämättä jänniti, että tuleeko hommasta mitään vai lyönkö hanskat tiskiin vanhojen tapojeni mukaisesti heti pienimmästäkin kivistyksestä.
Jalkatreenin vedin niin kovaa kuin vain pystyin ja taapersin salilta puujaloilla pois, mutta fiilis oli tosi hyvä. Voitin itseni ja ylitin taas yhden pelottavan kynnyksen. Seuraavana päivänä uskaltauduin sisäpyöräilytunnille pelon sekaisin miettein, vaan niin sitä vaan 45 minuuttia poljettiin täysillä ohjelmassa ja tahdissa pysyen ja tämän jälkeen vielä salin puolelle tekemään yläkropan treeniä.
Se sujuikin mallikkaasti siihen saakka kun koitti hauiskääntöjen vuoro alataljassa...pt oli laittanut minulle suuntaa antavia kilomääriä joilla liikkeet voi tehdä. Eihän siitä mitään tullut, kädet eivät vaan toimineet, voimat oli ihan jossain hukassa. Aloin siinä sitten kiukuspäissäni riuhtoutumaan ja huomasin saavani vain selkäni kipeäksi. Kiukunkyyneleitä nieleskellen istuin lattialla ja olin niin vähällä luovuttaa. Jostain kuitenkin sain voimia nousta ylös, vähensin painoja ja tein treenin loppuun puhtailla liikkeillä. Ja kyllä, olin hemmetin tyytyväinen itseeni.
Lauantaina erehdyin taas menemään vaakaan, tuohon vihoviimeiseen viholliseeni ja kun paino oli tasan sama kuin reilu viikko sitten, iski kiukku. Valmentajalle viestiä, että mikä tässä nyt mättää ja kaikkea muuta vinkumista. Yhtään pidemmälle en itse osannut asiaa ajatella. Sunnuntaina sain vastauksen, joka oli kuin suoraan konekiväärin piipusta lähtöisin. Minut pudotetiin kerralla takaisin maanpinnalle ja laitettiin ajattelemaan asioita oikeasta vinkkelistä. Mikä on olo muuten? Mitä peilikuva/vaatteet kertovat? Ym ym. Siinä hetken mietittyäni alkoi jo itseänikin naurattamaan. Mitä oikein panikoin, vastahan ostin uuden hupparin fit-mallia ja kokoa pienemmän kuin entinen vanha normi hupparini on. Ja suosikki liivimekkoni on väljä massun kohdalta ja ja ja... Miten sitä ihminen voikin näin sokaistua?
No, nyt on vaaka sitten viskattu telakalle...poissa silmistä, poissa mielestä.
Ja jotta viikko olisi ollut varsin onnistunut, keksimme sunnuntaina lähteä Paloheinän aarnimetsään kävelemään perheen voimin. Autolla ajettiin Falkullan kotieläintilalle ja siitä lähdettiin reippailemaan metsään.
Tarkoituksena oli kiertää vain tuo aarnimetsän alue, mutta siinä kohtaa kun tajusimme olevamme eksyksissä alkoi hymy hyytyä vähän jokaiselta. Me vanhemmat kiistelimme tienhaarassa että minne suuntaan lähdemme, eikä kumpikaan jääräpää antanut periksi. Aikamme kohkattuamme teimme yhteisen päätöksen ja jatkoimme matkaamme...ja sukelsimme entistä syvemmälle metsän syövereihin. Kun eteemme tuli kyltti Paloheinän maja, tajusimme että olemme aivan eripuolella aluetta kuin missä automme sijaitsee :D Itse olin jo niin väsynyt, että osasin vain hihitellä suunnistustaidoillemme...lapsen ilme ehkä kertoo enemmän, vai kuinka?
Joskus kuitenkin tämänkin blondin ajatus juoksee, ja tajusin että minullahan on puhelimessa navigaattori...kuka tarvii navia metsässä? Me!! Se päälle ja reittiä katsomaan. Määränpäähän kävelyaikaa 45 minuuttia, oh my god!! Mutta ei auttanut itkut, matkaan oli lähdettävä että ennen pimeää kotiin selvitäisiin. Sitkeästi pojatkin jaksoivat taapertaa, vaikka kyllähän heilläkin jalat jo väsyivät. Kun tutun näköiset maisemat alkoivat hahmottua tiesimme että pääsemme vielä kotiinkin 3 tunnin metsässä tarpomisen jälken. Mutta summa summarum, meillä oli oikeasti kivaa. Ja kotona pojat tuumailivat, että uudestaankn voidaan mennä jos otetaan vain juomista ja eväitä mukaan. Kyllähän tuo voitti sohvalla löhöämisen, saatiin yhteistä aikaa perheen kanssa ja raitista ilmaa roppakaupalla :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti