Fiiliksiä

2 viikkoa tiukkaa ruokavaliota takana, ei lipsumisia vaikka houkutuksia onkin ollut. Uskomaton voima tuolla sokerilla, kuinka se saakin ihmisen vajoamaan lähes hulluuden partaalle.

Ruokien päivittäinen punnitseminen tuntuu sujuvan, enkä siitä ylimääräistä stressiä ole ottanut. Mielikuvitus ruokien valmistamiseen on vähän niin ja näin, mutta kyllä vaan ainakin yhden lämpimän aterian olen päivittäin itselleni saanut kasattua. Ruoan määrä on melkoinen, ennen sitä pupelsi leipää ja oli hyvinkin tyytyväinen "syömisiinsä", nyt on täytynyt taas hieman korjata tuota ajatusmaailmaansa että kuinkas sitä painoa pudotellaankaan terveellisesti.

Eli treenit ja ruokailut sujuu, mutta entäs muuten....
Eilen kaivelin vaa´an esille, vaikka olin vannonut etten siihen kiipeä ennenkuin kuukausi on takana uutta elämää. Mutta se vaan mörkönä tuolla nurkassa minua joka aamu tuijotti. No tulos ei ehkä ollut sitä mitä olin ajatellut sen olevan... -1.1kg, ensimmäinen ajatus VAIN ja eihän tää toimikaan. Mittanauha kaveriksi, ja vyötäröltä kadonneet 6cm puhuivat omaa kieltään. Kyllä jotain vain tapahtuu. Eihän se laardi ole kahdessa viikossa kotiaan tehnyt minunkaan kroppaan, joten miksi se niin liukkaasti sieltä poiskaan muuttaisi.
Mutta valehtelisin jos väittäisin etteikö olisi hetkeksi pistänyt mieltä matalaksi. Onneksi eilen oli treenipäivä ja sain purkaa tuntojani Bettinan kanssa, helpotti kummasti ja nyt jaksaa paahtaa eteenpäin. Vaaka saa taas hetken tuijotella minua ihan rauhassa, me ei olla kavereita taas hetken. Hengailen mieluummin mittanauhan kanssa :)

Muutenkin tällä viikolla on fiilikset menneet laidasta laitaan.
Maanantaiaamu alkoi jäätävällä makeanhimolla, olisin varmasti niellyt vaikka pieniä kiviä jos ne vain olisivat maistuneet makealle.
Tiistaina oli hermot aivan piukalla ja illalla se sitten napsahti se viimeinenkin säie, pakko oli paeta yksin ulos kävelemään ja rauhoittumaan. Muutama tunti ulkona ja jokunen vieritetty kiukun sekä turhautumisen kyynel ja olin valmis palaamaan kotiin. Keskiviikkona olinkin sitten niin väsynyt että vetelin unia lasten ollessa koulussa.
Ja tästä kaikesta syytän vain ja ainoastaan sokeria ja sen tuomia vieroitusoireita. Jos minulta jää kaksi viikkoa kanasalaatti syömättä ei se saa tuollaisia tuntemuksia aikaan, mutta olepa sama aika ilman sokeria...huh huh! No minua lohduteltiin, että ensimmäinen kuukausi on se pahin, sitten helpottaa...eli puolet vielä jäljellä tätä tunteiden vuoristorataa, lohduttavaa

Voi kun sitä osaisi tämänkin uuden elämäntavan opettelun ottaa rennosti, elämän kun ei kuitenkaan tarvitse olla aina niin vakavaa ja kiireistä. Pieni pysähtyminen on minulle taas paikallaan, ajatusten nollaaminen ja uudet vakaat askeleet sitten taas kohti päämäärää. Kyllä tästä vielä hyvä tulee....

Treenejä

Kaksi viikkoa siis menty uutta elämää eteenpäin, blogin pystyttämistä mietin jo aikaisemmin mutta aatokseksihan se vain jäi kunnes tänä aamuna otin itseäni vihdoin niskasta kiinni. On ehkä helpompi itsekin pysyä projektissa mukana, kun jonnekin tuntojaan rustailee.

Treenit tosiaan alkoivat jo viime viikolla. Ja taas hikeä puski jo siinä vaiheessa kun bussilta kävelin salille. Edessä olisi jälleen aivan uuden ihmisen tapaaminen ja mikä kauheinta lyllertäminen salitrikoissa kaikkien niiden timmimimmien sekaan...pahin painajainen minulle, joka en ole sinut itseni tai kehoni kanssa.
Bettinan tunnistin samantien kun ovesta astuin sisään, olinhan hänet bongannut jo Facebookissa Fitfarmin sivuilta. Ja kas kummaa, se pieni minuutti tai kaksi ja minulla oli taas hyvä olla...olin jälleen voittanut itseni ja jännitykseni.
Jo lämmittelyn aikana juoksumatolla kävellessäni puuskutin ja mietin matoja mielessäni, ja niin sitä mentiin. Ensimmäinen treeni, alakroppa ja heti minulle iskettiin jalkaprässiin painoja ja eikun pumppaamaan. Polte oli jäätävä, syke paukutti jossain tähtiteteellisissä lukemissa ja hiki virtasi. Tsemppaus oli ihanaa, ja minähän tein työtä käskettyä vaikka luulinkin kuolevani jo siihen paikkaan. Seuraavaksi askelkyykyt ja sumokyykyt...reidet huusivat hoosiannaa. Pohdin jällen että mihin ihmeeseen olen pääni työntänyt, eikä aatoksia lieventänyt reiden ojennukset tai koukistukset...voi elämä sentään, jalat olivat kuin puuta, ei niitä oikein tuntenutkaan. Helpoin osuus alkoikin kun pääsin tekemään vatsarutistuksia, lasten leikkiä muuhun treeniin verrattuna. Mutta niimpä vaan saatiin homma kasaan ja omin jaloin pääsin salilta poiskin, vaikkakin kävellessä bussille pisti itseänikin naurattamaan se kävelyni, melkoista ankan taaperrusta :D
Pari päivää toipumista sanan varsinaisessa merkissä ja torstaina uusi koitos, nyt yläkropan treenin muodossa. Joka muuten olikin paljon helpompi tehdä kuin ajattelinkaan, vaikkakin hauiskäännöissä meni nauruksi kun kädet eivät vaan enää suostuneet toimimaan...mutta arvatkaa jätettiinkö treeniä kesken? EI, homma vietiin suunniteltujen toistomäärien mukaan loppuun saakka, vaikkakin pienellä avustuksella. Omin päin treenatessa olisi homma ollut paketissa jo pienen poltteen alettua, itseään on niin helppo huijata.

Ihastuin Bettinan persoonaan ja tapaan piiskata haastamaan itsensä kuitenkin kokoajan kannustaen, että otin heti tälle viikolle uudet ajat. Kun leikkiin on lähdetty niin otetaan sitten kaikki ilo irti. Maanantaina oli taas alakropan vuoro, luulin että homma olisi jo ollut helpompaa kuin edellisellä kerralla...hah...painoja vähän lisää ja jalat maitohapoille. Tänään mentiin ohi minulle suunnitellun saliohjelman ja käsiteltiin koko kroppa...huikeaa. Kaksi eri liikesarjaa ennen lepoa ja minähän painoin, pyyhin hikeä, ähelsin, tunsin kuolevani mutta niin vain maaliin päästiin tänäänkin. Ensi viikolla sitten taas odotettavissa jotain, en tiedä mitä :) Koska tuohon 3kk:n tehovalmennukseen kuuluu vain 6 pt tapaamista, täräytin ostaa Bettinalta jo 5 lisäkertaa. Nyt on minun vuoro pitää itsestäni huolta, ja kun en siihen yksin pysty niin olen valmis satsaamaan siihen apuun jota minulle tarjotaan. Uskon, että tämä satsaukseni tuplaantuu minulle takaisin jossain vaiheessa.

Ja haloo, eihän siellä salilla kukaan minua tuijota. Jokainen keskittyy omaan tekemiseensä. Eikä siellä pelkästään timmimimmejä ja bodareita ole, vaan ihan meitä tavan pulleroitakin :)

Päätöksiä ja lupauksia itselleen

Heinäkuussa se iski, lopullinen kiukku omaan ulkomuotoon. 
Pitkäänhän tätä onkin katseltu ja yritettykin tehdä asialle jotain, mutta aina vaan ne namit ja rasvamätöt ovat vieneet voiton tästä naisesta.
Maaliskuussa-13 alkanut sairausloma pisti pysähtymään ja mietimään mitä voisin tehdä toisin. Kuinka pysyisin työkuntoisena sinne viralliseen eläkeikään saakka. Sohvalla makoilu ja sipsien rouskuttelu ei kovin pitkälle enää kantaisi ja selkäongelmat tuskin helpottaisivat jos vaan kotona kökkisin. Jotain oli siis tehtävä, mutta mitä?

Huomasin useampana iltana selailevani Fitfarmin sivuja ja varsinkin niitä pt-valmennuksia, haaveilevani oikeanlaisesta salitreenistä tsemppaavan ja ymmärtävän ihmisen seurassa. Ihmisen, joka tosissaan haluaisi auttaa minut uuteen alkuun ja ohjata kohti sitä kevyempää ja terveempää huomista. Monta iltaa pohdin ja huokailin, olisiko minusta siihen ja entäs jos en pystykään. Vihdoin päätin laittaa kyselyä Fitfarmille kuinka homma toimisi ja sieltähän tuli nopeammin kuin uskoinkaan vastaus. Muutama viesti vaihdeltiin toimiston kanssa ja sitten minulle jo lähetettiinkin taustakartoituskaavake...apua, kirjoita ylös mitä olet syönyt viimeisten päivien aikana...noo, pullaa, karkkii, leipää. Häpeän puna poskilla työstin tuota lomaketta ja viivyttelin vielä sen lähettämisessä. Aivan kuin olkapäälläni olisi istunut pikku-piru kuiskimassa ettei minusta kuitenkaan ole siihen. Mutta minä olin päätökseni tehnyt ja lomake lähti eteenpäin.
Pari viikkoa siitä sain sähköpostia Kaisalta, tulevalta valmentajaltani ja syke nousi siltä lukemalta ainakin sata pykälää ylöspäin. Nyt ei ollut enää mahdollisuutta perääntyä. Taas muutama viesti vaihdettiin ja sovittiin ensimmäiseksi tapaamiskerraksi 14.8 Motivus centerissä...ja taas iski paniikki, missä sellainen on. Tapaamispäivä koitti ja sitä mukaa nousi myös minun jännityskäyräni, pelotti, hirvitti, oksetti. Vielä Motivuksen ovellakin mietin että juoksenko karkuun. No, jotain kai kuitenkin kertoo että olin paikalla 30min etuajassa :D Mutta kerkesin siinä hoitaa ne salin käytännön asiat alta pois.
Uuden, vieraan ihmisen tapaaminen on minulle aina ollut se peikko. Ja sitä nytkin jännitin enemmän kuin mitään muuta, mutta kummasti vain ensimmäisten minuuttien jälkeen tunsin oloni hyvinkin vapautuneksi. Kaisan sanat kevyestä saliohjelman läpikatsomisesta saavat minut vieläkin hymyilemään. Ai miksikö? Se oli jo sellaisenaan tälle pullukalle hikitreeni...voiko ihminen huonommassa kunnossa olla? Ruokaohjeet, saliohjelma, treenipäiväkirja ja pt-passi mukanani lähdin harjoittelemaan uutta elämää. Lupasin jo salilla, että ruokailut alkavat heti seuraavana päivänä, mitään tekosyitä ei enää ole sitä siirtää.
Kotiin päästyä pyysin lastani ottamaan minusta aloituskuvat, joita valmentajakin pyysi. Nuo kuvat saivat minut voimaan pahoin, itkemään. En halua enää olla vanki omassa ihran peittämässä kehossani. 
Aloituspaino 82.5kg.
Samana iltana laitoin vielä toiselle Fitfarmin pt:lle Bettinalle viestiä, että olisiko hänellä aikoja lähteä saliohjausta minulle tekemään. Ja löytyihän niitä. Ensimmäiset ajat sain 19.8 ja 22.8...niistä sitten jo seuraavassa teksissä.
Matka on alkanut, maalia ei vielä näy mutta tiedän joskus perille pääseväni. Nyt jos kaadun, en voi jäädä maahan makaamaan vaan minut autetaan uudestaan ylös ja oikealle polulle. Työn teen minä, mutta parhaat mahdolliset eväät minulle on nyt eteen annettu.