Ruokien päivittäinen punnitseminen tuntuu sujuvan, enkä siitä ylimääräistä stressiä ole ottanut. Mielikuvitus ruokien valmistamiseen on vähän niin ja näin, mutta kyllä vaan ainakin yhden lämpimän aterian olen päivittäin itselleni saanut kasattua. Ruoan määrä on melkoinen, ennen sitä pupelsi leipää ja oli hyvinkin tyytyväinen "syömisiinsä", nyt on täytynyt taas hieman korjata tuota ajatusmaailmaansa että kuinkas sitä painoa pudotellaankaan terveellisesti.
Eli treenit ja ruokailut sujuu, mutta entäs muuten....
Eilen kaivelin vaa´an esille, vaikka olin vannonut etten siihen kiipeä ennenkuin kuukausi on takana uutta elämää. Mutta se vaan mörkönä tuolla nurkassa minua joka aamu tuijotti. No tulos ei ehkä ollut sitä mitä olin ajatellut sen olevan... -1.1kg, ensimmäinen ajatus VAIN ja eihän tää toimikaan. Mittanauha kaveriksi, ja vyötäröltä kadonneet 6cm puhuivat omaa kieltään. Kyllä jotain vain tapahtuu. Eihän se laardi ole kahdessa viikossa kotiaan tehnyt minunkaan kroppaan, joten miksi se niin liukkaasti sieltä poiskaan muuttaisi.
Mutta valehtelisin jos väittäisin etteikö olisi hetkeksi pistänyt mieltä matalaksi. Onneksi eilen oli treenipäivä ja sain purkaa tuntojani Bettinan kanssa, helpotti kummasti ja nyt jaksaa paahtaa eteenpäin. Vaaka saa taas hetken tuijotella minua ihan rauhassa, me ei olla kavereita taas hetken. Hengailen mieluummin mittanauhan kanssa :)
Muutenkin tällä viikolla on fiilikset menneet laidasta laitaan.
Maanantaiaamu alkoi jäätävällä makeanhimolla, olisin varmasti niellyt vaikka pieniä kiviä jos ne vain olisivat maistuneet makealle.
Tiistaina oli hermot aivan piukalla ja illalla se sitten napsahti se viimeinenkin säie, pakko oli paeta yksin ulos kävelemään ja rauhoittumaan. Muutama tunti ulkona ja jokunen vieritetty kiukun sekä turhautumisen kyynel ja olin valmis palaamaan kotiin. Keskiviikkona olinkin sitten niin väsynyt että vetelin unia lasten ollessa koulussa.
Ja tästä kaikesta syytän vain ja ainoastaan sokeria ja sen tuomia vieroitusoireita. Jos minulta jää kaksi viikkoa kanasalaatti syömättä ei se saa tuollaisia tuntemuksia aikaan, mutta olepa sama aika ilman sokeria...huh huh! No minua lohduteltiin, että ensimmäinen kuukausi on se pahin, sitten helpottaa...eli puolet vielä jäljellä tätä tunteiden vuoristorataa, lohduttavaa
Voi kun sitä osaisi tämänkin uuden elämäntavan opettelun ottaa rennosti, elämän kun ei kuitenkaan tarvitse olla aina niin vakavaa ja kiireistä. Pieni pysähtyminen on minulle taas paikallaan, ajatusten nollaaminen ja uudet vakaat askeleet sitten taas kohti päämäärää. Kyllä tästä vielä hyvä tulee....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti