Tätä olen tänään pohtinut useampaan otteeseen.
Sosiaalisessa mediassa olen yhdessä ryhmässä jossa meitä painoa pudottavia naisia on paljon. Jokainen tavoittelee unelmaansa parhaaksi katsomallaan tavalla ja ryhmätsemppaus on loistava. Tänään siellä oli puhetta siitä kun pää ei pysy mukana ja alitajunta tekee tepposiaan. Tunnistin itseni välittömästi yhdestä tekstistä, ja vastasinkin tälle naiselle. Kävin lukemassa jälkikäteen kommenttini, ja en ollut uskoa että se oli minun näppäimiltä lähtenyt....kuinka minä voin noin syvällisesti ajatella asioita? No, töitähän on tehty myös oman pään kanssa ja lukemattomat ovat ne kerrat kun ulkona yksin olen itkenyt pahaaoloani ja mitättömyyttäni. Mutta periksi en ole antanut.
Muutosta omassa kehossa on vaikea nähdä. Peilikuva on vääristynyt sille tasolle mitä se oli viime tammikuussa kun elopainoa oli yli 90kg, aina vaan sieltä kuvastimesta katsoo sama läskiposki ihramahoineen ja paksuine jalkoineen. Vaakaan päin ei ole uskaltanut edes vilkaista, sen tuomaa ahdistusta en enää halua pääni sisään.
Ja miten vaikeaa on ottaa kehuja vastaan? Kun salilla pt kehuu loistavasta treenistä tai yksittäisestä oikeinsuoritetusta liikkeestä tuntuu että voisin kadota savuna ilmaan. En ole oppinut saamaan kehuja itselleni, enkä myöskään kehumaan itseäni...itsetuntoni on edelleen tuolla jossain alhaalla kantapääni alla. Kai sekin löytyy ajallaan, toivon niin.
Tänään havahduin myös todellisuuteen, että tämä minun valmennusjaksoni on kohta taputeltu kasaan. 4 viikkoa jäljellä. Pyysin lastani ottamaan uudet kuvat, että näen mitä on tapahtunut, vai onko mitään. Sain rakenneltua tuollaisen kuvakollaasin ja järkytys oli melkoinen!! Oma poikani sanoikin että miten sä äiti näytät niin oudolta noissa ensimmäisissä kuvissa, sä oot ollu oikeesti läski...ja tottahan lapsi puhui. Kuvien välillä on aikaa kulunut 2 kk, ja kyllä, minäkin huomaan muutoksen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti