Mutta eipä tämäkään syksy pääse masentamaan, kun alkaa olla sinut itsensä kanssa :)
Viikko taas mennyt niin lujaa kyytiä että hyvä kun kyydissä pysyy.
Viikon aikana olen pohdiskellut tulevaisuutta, mitä haluaisin tehdä isona. Kyllä, minun pitäisi oikeasti alkaa miettiä että mitäs sitten jos Keva antaa myönteisen päätöksen ammatilliseem kuntoutuksern ja katsoo että nykyisessä työssäni rikon vain itseäni.
Raskaita asioita. Rakastan työtäni ja potilasaineisto työpaikallani on juuri sellainen joiden parissa haluan töitäni tehdä. Iso toive olisi että työnkuvaani voitaisiin keventää niin etten joutuisi muita vaihtoehtoja edes miettimään...taitaa vaan olla turhan iso toive :(
Mutta katsotaan mitä tuleman pitää
Eilen näin töissä työkaverin, jonka kanssa olemme nähneet viimeksi alkuvuodesta. Hän kävi kanslianluukulla huikkaamassa tervehdyksen kun tein kirjauksia. Kysyi sitten olenko pienentynyt kun kasvoista huomaa. Tuumailin että ehkä vähän, enkä ajatellut asiaa enempää. Hetken päästä näimme uudestaan käytävällä ja työkaverin ilme oli kaikenpuhuva, hän mittaili minua katseellaan ja tuumasi minun näyttävän oudolta kun puolet olen ainakin pienentynyt. Naurahdin ensin, kunnes tajusin että kyllähän vajaassa vuodessa kiloja on karissut melkoinen määrä ja sitä tiivistymistäkin on tapahtunut. Tätä muutosta ei vaan itse nää samoin kuin joku ulkopuolinen. Mutta tulipa taas hyvä mieli, ja matka sen kun jatkuu vain <3
Ja uskokaa tai älkää, sateen jälkeen paistaa jokaiselle aurinko
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti