Kuntotestiä ja kehonkoostumusta

Kuka voisi kellot seisauttaa ja ajan pysäyttää....minä en enää pysy perässä kun aika huitelee eteenpäin sellaisella vauhdilla :)

Viikkoon on sisältynyt ihan kiitettävästi liikkumista, enemmänkin varmaan saisi olla mutta pikkuhiljaa lisäillään, ettei tule ähky ja sitä myöten tympääntyminen.
Maanantaina treenattiin pt:n kanssa yläkroppaa. Jotenkin en itsenäisessä treenissä saa siihen sellaista poltetta, vaikka loppuun asti treenin teenkin...no tiistaina iltavuorossa töissä huomasi että jotain oli taas tehty, voi minun kylkiä ja käsiä :D Aamuaeorobiset ovat taas maistuneet eri sykkeellä kuin tuossa välillä. Valmentajan kovat otteet vaikuttivat selvästi myönteisesti tuonne pääkoppaan.

Eilen sitten kävin kehoankoostumusmittauksessa ja kuntotestissä...APUA!!! Tulokset olivat aivan järkyttävät. Mun kropassa on huikeat 41.2% pelkkää rasvaa!!! Meinasin tippua penkiltä ja samalla kerkesin miettiä mitä se on ollut tammikuussa, liki 20kg painavampana. Paljon on siis töitä vielä tehtävä, mutta nyt on kiintopiste minne tähdätään....tämähän tarkoittaa vaan kovempaa treeniä.
Kuntotestissä heikot kohdat oli juuri ne mitä odotinkin, eli keskivartalo on liian löysä...se tippuu punnerruksissa ensimmäisenä, vatsalihasliikkeet ei ole sujuvia ja kyykkäyksissä tuo kumpu vielä hidastaa hommaa. Sen sijaan olkapäissä on poweria.
Sisuunnuin niin tuosta testistä, että huitaisin tehdä jalkatreenin siihen perään ja nostin painoja toistoihin että sain kunnon poltteen reisiin ja pakaroihin...mulla on kohta nätti beba ;)

Tänään sitten vilistin sisäpyöräilytunnille kun lapset sain kouluun. Aikamoinen rääkki eilisen treenin jälkeen, reidet joutui koville mutta aivan huippufiilis taas tunnin jälkeen. Aamutunnit on mukavia, kun porukkaa ei ole kuin kourallinen. Ilma kulkee hyvin salissa eikä tarvitse polkea kuin sardiinit purkissa. Ja kun aamulla saan itseni liikkeelle, jää minulla illat vapaaksi viettää aikaa perheeni kanssa. Nyt vain suunnittelemaan ensi viikon liikuntoja, joita kyllä nyt sotkee maanantaina alkavat yövuorot...siinä menee sujuvasti pari päivää ihan vain nukkuessa...plääh!!

Jätemäen vai pitäisikö sanoa Malminkartanon huipulle johtaviin rappusiin jos vielä lauantaina kerettäisiin ennen saunaa koko porukalla. 2 viikkoa sitten siellä käytiin ja on ne jäätävät kiivetä...reilu 400 askelmaa ylös, siinä syke nousee kummasti. Viimeksi kunto kesti 4 kertaa mennä huipulle, minun pikkuvesseli Tuomas 7v huitaisi ne viidesti ja olisi varmaan mennyt lisääkin jos ei toppuuteltu. Mutta mikä parasta, saatiin yhdessä tehdä kivaa ja hyödyllistä treeniä <3

Uusi viikko, uudet kujeet

Niin se vain Syyskuukin lähenee loppuaan, ilmat ovat selkeästi viilentyneet ja sitä myöten tämä pyllerö heräilee taas jonkinasteisesta horroksesta. Syksy vain on niin se minun juttu <3

Viime viikolla pääsin vihdoin tekemään itsenäiset treenit salille. Kyllähän se vähän kieltämättä jänniti, että tuleeko hommasta mitään vai lyönkö hanskat tiskiin vanhojen tapojeni mukaisesti heti pienimmästäkin kivistyksestä.

Jalkatreenin vedin niin kovaa kuin vain pystyin ja taapersin salilta puujaloilla pois, mutta fiilis oli tosi hyvä. Voitin itseni ja ylitin taas yhden pelottavan kynnyksen. Seuraavana päivänä uskaltauduin sisäpyöräilytunnille pelon sekaisin miettein, vaan niin sitä vaan 45 minuuttia poljettiin täysillä ohjelmassa ja tahdissa pysyen ja tämän jälkeen vielä salin puolelle tekemään yläkropan treeniä.

Se sujuikin mallikkaasti siihen saakka kun koitti hauiskääntöjen vuoro alataljassa...pt oli laittanut minulle suuntaa antavia kilomääriä joilla liikkeet voi tehdä. Eihän siitä mitään tullut, kädet eivät vaan toimineet, voimat oli ihan jossain hukassa. Aloin siinä sitten kiukuspäissäni riuhtoutumaan ja huomasin saavani vain selkäni kipeäksi. Kiukunkyyneleitä nieleskellen istuin lattialla ja olin niin vähällä luovuttaa. Jostain kuitenkin sain voimia nousta ylös, vähensin painoja ja tein treenin loppuun puhtailla liikkeillä. Ja kyllä, olin hemmetin tyytyväinen itseeni.

Lauantaina erehdyin taas menemään vaakaan, tuohon vihoviimeiseen viholliseeni ja kun paino oli tasan sama kuin reilu viikko sitten, iski kiukku. Valmentajalle viestiä, että mikä tässä nyt mättää ja kaikkea muuta vinkumista. Yhtään pidemmälle en itse osannut asiaa ajatella. Sunnuntaina sain vastauksen, joka oli kuin suoraan konekiväärin piipusta lähtöisin. Minut pudotetiin kerralla takaisin maanpinnalle ja laitettiin ajattelemaan asioita oikeasta vinkkelistä. Mikä on olo muuten? Mitä peilikuva/vaatteet kertovat? Ym ym. Siinä hetken mietittyäni alkoi jo itseänikin naurattamaan. Mitä oikein panikoin, vastahan ostin uuden hupparin fit-mallia ja kokoa pienemmän kuin entinen vanha normi hupparini on. Ja suosikki liivimekkoni on väljä massun kohdalta ja ja ja... Miten sitä ihminen voikin näin sokaistua? 

No, nyt on vaaka sitten viskattu telakalle...poissa silmistä, poissa mielestä.

Ja jotta viikko olisi ollut varsin onnistunut, keksimme sunnuntaina lähteä Paloheinän aarnimetsään kävelemään perheen voimin. Autolla ajettiin Falkullan kotieläintilalle ja siitä lähdettiin reippailemaan metsään.

Tarkoituksena oli kiertää vain tuo aarnimetsän alue, mutta siinä kohtaa kun tajusimme olevamme eksyksissä alkoi hymy hyytyä vähän jokaiselta. Me vanhemmat kiistelimme tienhaarassa että minne suuntaan lähdemme, eikä kumpikaan jääräpää antanut periksi. Aikamme kohkattuamme teimme yhteisen päätöksen ja jatkoimme matkaamme...ja sukelsimme entistä syvemmälle metsän syövereihin. Kun eteemme tuli kyltti Paloheinän maja, tajusimme että olemme aivan eripuolella aluetta kuin missä automme sijaitsee :D Itse olin jo niin väsynyt, että osasin vain hihitellä suunnistustaidoillemme...lapsen ilme ehkä kertoo enemmän, vai kuinka?

Joskus kuitenkin tämänkin blondin ajatus juoksee, ja tajusin että minullahan on puhelimessa navigaattori...kuka tarvii navia metsässä? Me!! Se päälle ja reittiä katsomaan. Määränpäähän kävelyaikaa 45 minuuttia, oh my god!! Mutta ei auttanut itkut, matkaan oli lähdettävä että ennen pimeää kotiin selvitäisiin. Sitkeästi pojatkin jaksoivat taapertaa, vaikka kyllähän heilläkin jalat jo väsyivät. Kun tutun näköiset maisemat alkoivat hahmottua tiesimme että pääsemme vielä kotiinkin 3 tunnin metsässä tarpomisen jälken. Mutta summa summarum, meillä oli oikeasti kivaa. Ja kotona pojat tuumailivat, että uudestaankn voidaan mennä jos otetaan vain juomista ja eväitä mukaan. Kyllähän tuo voitti sohvalla löhöämisen, saatiin yhteistä aikaa perheen kanssa ja raitista ilmaa roppakaupalla :)

Hiljaiseloa ja itsensä tutkiskelua

Kovin on ollut hiljaista tänne kirjoittelu viime aikoina, mutta syykin on selvä. On täytynyt hidastaa viimeisessä mutkassa, pysähtyä katselemaan ympärilleen ja tutkia omia tuntemuksiaan.

Tässä on viimeiset pari vuotta lennetty hatarilla siivillä eteenpäin, kuin leikkien omilla voimillaan ja kyvyillään. Jo kesällä tuli tunne, että jotain täytyy muuttua. Kaikki tekemiseni ja tekemättä jättämiseni kuitenkin vaikuttavat itseni lisäksi myös läheisiini tavalla tai toisella.
Itsensä löytäminen, virheiden myöntäminen ja tapojen muuttaminen ei ole helppoa. Paljon helpompaa on etsiä syytä jostakin muusta, ihmisestä, tapahtumista tai asioista joita on tapahtunut joskus aikaisemmin. Vaatii todella paljon myöntää että olen ollut väärässä, olen tehnyt virheitä ja satuttanut läheisiäni vaikka he eivät sitä ehkä tiedäkään. Mutta kun sen askeleen on ottanut, huomaa kuinka paljon helpompaa oma oleminen on, hengittäminen helpottuu, iso taakka nostetaan hartioilta, on helpompi hymyillä, voi aidosti olla onnellinen ja iloita pienistäkin asioista.
Kun menee puolitiehen vastaan ongelmia, saa paljon enemmän itsekin takaisin...Kaija Koota voi tässä kohtaa lainata "Mun pakoni loppuun juostu on". Tämä pitää niin hyvin paikkansa minun kohdalla. Kaksi vuotta on ollut olo kuin olisin ollut peura ajovaloissa, haluaisin päästä piiloon mutta en tiedä mihin päin suunnistan etten satuta itseäni enempää. Nyt tuo tunne on taaksejäänyttä ja voin katsoa hymyillen kohti aurinkoa.

Pysähtyminen, ajatteleminen, virheiden myöntäminen, anteeksi antaminen ja itsensä hyväksyminen...niistä on minun syksyni tehty. Olen vasta polkuni alkupäässä, mutta tiedän että suunta on nyt oikea, tiedän löytäväni vielä perille.

Projektinini painonpudotus ja uusien elämäntapojen opettelu sujuu mallikkaasti, liikunta maistuu ja ruokailut sujuu. Tuloksia tulee hitaasti, mutta varmasti ja minullahan on koko loppuelämä aikaa tähän projektiin :)

4 viikkoa

Niin se aika vaan menee lujaa eteenpäin, perässä meinaa pysyä.

Tänään sitä taas treenattiin Bettinan kanssa..auts ja voih! Vatsatauti vei kyllä voimat mukanaan, tuntui että kuolen treeneihin, aivan kun koskaan ei mitään olisi tehnytkään.
Tänään oli alakropan kiertoharjoittelu ja lopuksi massurutistukset. 4 eri liikettä putkeen, jokaisessa toistoja 10, askelkävelyssä 20, kierroksen jälkeen lepo 3 min...aivan jäätävää!! Liikkeinä kyykyt smithissä, sumoprässi, askelkävely ja polven ojennus. Sumoprässiin ladattiin painoja 100kg...100kg minulle, kaikesta epäilystä huolimatta homma taputeltiin kasaan, vaikka Motivuksen lattiaakin kynnettiin kun jalat petti alta :D
20 min kävelin Kampista Rautatientorille ja nauruksi meinasi sekin matka mennä kun jalat elivät omaa elämäänsä.

Ensi viikolla sitten edessä itsenäinen treeni, sekin kynnys on nyt vain ylitettävä ja uskallettava lähteä kokeilemaan, ei tästä muuten mitään tule

Aamulla astelin vaakaan ja mikä ihana tunne kun vaakanumerot näyttivät 79.5kg...pitkä matka vielä edessä, mutta suunta on oikea.

Kuviakin tänään taas otettiin. Lasten suusta se totuus sitten tulikin, äidin massussa on kuulema nyt vähemmän läskiä kuin kuukausi sitten. Pieniähän nuo erot ovat, mutta tuntuu hyvältä kun muutkin ne huomaavat

Voihan tauti

Kuin salama kirkkaalta taivaalta se iski...järkyttävä vatsatauti!

Lauantai-ilta oli ihan normaali iltapalarahkoineen ja nukkumaan mennessäkin olo oli vallan hyvä, mutta tunne oli aivan toinen kun puoli kahdelta heräsin...yäk!! On kyllä niin vihonviimeinen tauti sairastaa.
Eilinen päivä menikin urvottaessa ja nukkuessa, kuin voikin ihminen äkkiä mennä heikkoon happeen. Suuhun sain ujuteltua nesteitä, mehusoppaa ja viiliä. Illalla tuli jäätävä suolanhimo ja sillipalalla sekin korjaantui :)

Aamulla kuulostelin oloa ja kun se vaikutti suht normaalilta päänsärkyä lukuunottamatta niin kipaisin aamuvuoroon. Vähän rauhallisemmin piti kyllä ottaa, mutta päivä taputeltiin kasaan vaille 3 iltapäivällä...en lannistu pienistä, ja ai että kun oli taas kunnon ruoka hyvälle ;)

Arkikuulumisia

Niin se tämäkin viikko taas vetelee viimeisiään, aika kulkee kuin siivillä.

2 aamuvuoroa töissä ja minä olen aivan puolikuollut. En todellakaan muistanut kuinka rankkaa tuo työ voi olla, mutta kuitenkin niin palkitsevaa. Sunnuntain iltavuoron jäljiltä oli eräs potilas kirjoittanut ylilääkärille saakka kirjeen, jossa kiitteli minun tapaani tehdä työtä heti palattuani puolen vuoden sairauslomalta. Mieltä lämmitti kiitokset todella paljon. Paras palaute tulee kuitenkin aina noilta hoidettavilta, he ovat se syy miksi tätä työtä haluan tehdä. Vaikka siellä on taustalla hyvinkin ikäviä tapahtumia ja pohjamudissa rypemistä kun päihteet ovat vieneet mukanaan, niin siltikin arvostan näitä ihmisiä ihmisinä. Heistä kukaan tuskin on toivonut tälläistä tulevaisuutta itselleen. Sairaus se tuokin alkoholismi on.

Eilen pääsin Prismaan ostoksille, piti saada välipalaeväitä...ja sainhan minä, en vain osannut päättää kumpaa makua haluan kokeilla joten otin molemmat :) Mustikkaa maistoin tänään, hyvää oli!

Salihanskatkin löysin itselleni. Eihän ne kummaiset ole, mutta ajavat varmasti asiansa nyt alkuun. Treenikassin tarvitsisin myös, mutta odotan nyt edelleen kärsivällisesti sen Body Action liikkeen avautumista.

Makeanhimo on jättänyt rauhaan, ihanaa olla kun kokoajan ei purista hermo tuolla pääkopassa ja mieli vaadi sokeria. Muu perhe mussuttaa tätä herkkua, mutta minusta minulla on paljon paremmat eväät, vai mitä sanotte?

Näillä eväillä ja hyvillä mielin kohti vapaata viikonloppua. Nauttikaa aurinkoisista päivistä, ja muistakaa välillä myös rentoutua ;)

Voihan väsymys

Väsy väsy säsy...Karvinen kuvaa niin täydellisesti minun tämän hetkistä olotilaa. Tuntuu että voimia ei ole muuhun kuin nukkumiseen. Eilenkin huitaisin kuin huomaamatta 3 tunnin päikkärit ja kuitenkin nukun yöni hyvin. No, toivottavasti tämä on nyt joku ohimenevä olotila...

Sokerihimo alkaa antaa tältä erää periksi, ja minä röyhistän rintaani. Selvisin kiusauksista voittajana... JUHUU!!! Mutta ei nuolaista ennenkuin tipahtaa, tuskin tämä taistelu tähän rauhaan vielä päättyi, mutta erät on mulle 1-0.

Sunnuntain töihin paluu pitkän tauon jälkeen oli tosi jännä paikka, eikä ainoastaan siksi että osaston 25 potilaasta vain 2 oli entisiä tuttuja. Pelkäsin koko illan selkääni, ja ilmeisesti jännitin sitä niin paljon töitä tehdessä että sain koko selän jumiin. Paljon siis opeteltavaa, että uskallan luottaa itseeni ja kroppaani. Toki takaraivossa pyörii myös ajatus siitä, että entäs jos tämä työkokeilu osoittaa sen mitä pelkään eniten, että en pystykään tekemään hoitotyötä enää...työtä joka on aina ollut se minun oma juttu, työtä jota rakastan. Turha kai sitä on etukäteen märehtiä ja masentaa sillä mieltään. Mennään vain päivä kerrallaan eteenpäin :)

Koska olin niin kiukkuinen tälle omalle olotilalleni, otin ja huitaisin tehdä nyt aamulla kotitreenin. Ja niin hurmiossa sitä tein, että meni vahingossa yksi ylimääräinen kierroskin. Huomenna voi ojentajat ainakin muistuttaa tehdystä työstä :D Toivon vaan ettei huomisaamulle ole Bettina suunnitellut yläkropan treeniä ;) Mutta ihana päästä taas purkamaan tuntojaan ja kiukkujaan salille ja ihmiselle joka jaksaa kuunnella ja tsempata eteenpäin.

Ja Ressun innostamana otetaan väsymyksestä kunnon ote ja viskataan sillä vesilintua, nyt loppuu tämä urvotus. Hyvää tiistaita sinulle :)

Syyskuussa jo

Huh, kohta on tämäkin viikko takanapäin. On ollut sellaista taistelua tuon sokerihimon kanssa ettei oo tosikaan, mutta itsekuria on löytynyt ja 0-linjalla repsahdusten suhteen mennään eteenpäin. Minulle yksikin ylimääräinen suupala on repsahdus, enkä halua sellaisia viestejä valmentajalleni lähettää.
Mikä ihme siinä sokerissa niin paljon viehättää? Turhia kaloreita ilman mitään ravintoarvoa...

Se on muuten jo Syyskuu, hurjan äkkiä nämä kuukaudet menee eteenpäin.
Tänään olisi sitten paluu työpaikalle edessä. Alkaa liki 3 kuukauden työkokeilu kuinka selkä kestää enää tehdä hoitotyötä. Ja jännittää sekä pelottaa ja paljon! Liian hyvässä muistissa on ne helvetilliset kivut kun kävelykään ei tahtonut onnistua, en tahdo niitä enää itselleni. No katsotaan kuinka akan käy.
Lapset eilen tuumasivat, että äiti voikin sitten lähteä opiskelemaan kokiksi jos ei hoitajana oleminen onnistu...tuli vähän sellainen olo että parempaa ruokaa tässä pirtissä odotellaan :D
Kahden viikon päästä aukaistaan jonnekin tänne Helsinkiin Body Action liike. Kovasti odotan sinne pääseväni, ja toivon nyt noiden minun lisäravinteiden ja vitamiinien sinne saakka riittävän. Tiedän että sinne palaa rahaa, tahdon niin kunnolliset treenivaatteet...Bia Brazil

Tänään valmentajani Kaisa kisaileekin Lahdessa. Eilen juuri mietin kuinka kivaa olisi paikanpäällä olla seuraamassa tuollaisia kisoja, siellä näkisi ihmisten kovan työn tuloksen. Vaikken itse haaveilekaan niin tiukasta kropasta, niin onhan ne aika näyttäviä mimmejä ja äijiä :)

Mutta tiukasti ruodussa mennään, välillä rennommin, välillä tiukasti hammasta purren. Kovasti nyt toivon pääseväni aloittamaan myös rakastamani spinningin. Siellä saisi beba ja reidet hyvää rääkkiä :)

Kuukauden kohdalla on ehkä otettava uudet tilannekuvatkin, jos niissä pientä muutosta jo näkyisi...